Helsingissä järjestettiin viikonloppuna uusi kansainvälinen kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit. Tapahtuma keskittyi ensisijaisesti maailmankirjallisuuteen ja kansainvälisiin kirjailijavieraisiin, ja ohjelman ydin oli Savoy-teatterin lavalla käydyissä keskusteluissa, joita festivaaliyleisö kuunteli hiljaa ja kiinnostuneena. Minä olin paikalla perjantai-illalla katselemassa ja kuuntelemassa iki-ihanan Aulikki Oksasen, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan lumoavaa runolauluesitystä ja lauantaina seuraamassa kaikkien aikojen ensimmäisen Jarl Hellemann ‑käännöskirjapalkinnon jakotilaisuutta sekä sen jälkeistä ohjelmaa.

Keskustelut olivat mielenkiintoisia ja esiintyjät valovoimaisia, mutta kääntäjänä eräs asia, tai pikemminkin erään asian puuttuminen, pisti vähän ikävästi korvaan. Tapahtumassa, jonka perusajatuksena oli kansainvälisen kirjallisuuden esiin tuominen, ei mainittu lainkaan teosten suomentajia. Kaikilta kirjailijavierailta on suomennettu teoksia, useimmilta lähiaikoina, eihän heitä kai muuten olisi Suomeen kutsuttukaan, mutta niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kyseiset teokset suomeksi, ei edes mainittu.

Enkä minä nyt tarkoita sitä, että suomentajien olisi pitänyt olla jotenkin mukana ohjelmassa tai että heidän eteensä olisi pitänyt kantaa kultaa ja mirhamia. En tarkoita sitä, etteikö nimenomaan kirjailija olisi tehnyt suurinta työtä teoksensa eteen ja ansaitsisi siitä kunniaa. Tarkoitan vain sitä, että kun lavalla hehkutetaan, että sen-ja-sen kirjailijan uusin teos on ilmestynyt suomeksi, olisi hyvä edes tiedostaa, että kyseinen suomenkielinen laitos ei ole vain mystisesti ilmestynyt jostain, vaan jonkun on pitänyt kirjoittaa se. Suomentajan nimen mainitsemiseen menee pari sekuntia, eikä se maksa mitään.

En usko, että kukaan ilkeyttään tai tahallisesti jättää suomentajan nimen mainitsematta. Jostain syystä se vain tuntuu olevan sellainen asia, jota ei tule usein ajatelleeksi. Joka ei vain tule mieleen. Joka unohtuu. (Ja juuri sen takia minäkin tässä nyt asiasta nillitän.) Helposti sitä ajattelee, että kirjailijahan sen kirjan on kirjoittanut, ja suomentaja vain kääntää sen suomeksi, ikään kuin suomentaminen olisi vain hyvin yksinkertainen, mekaaninen toimenpide, sellainen mitä Google Translatekin tekee.

Mutta kun ei se ole. On totta, että kirjailija on tehnyt suurimman työn: luonut henkilöhahmot ja juonen tyhjästä, sommitellut koko teoksen rakenteen, valinnut tyylinsä ja tehnyt herraties mitä kaikkea, mistä minä suomentajana en ole edes tietoinen. Mutta on myös totta, että teoksen suomenkielisestä versiosta kirjailija ei ole kirjoittanut sanaakaan. Kaikki suomennoksessa olevat sanat ovat kääntäjän valitsemia, harkitsemia ja kirjoittamia. Kirjailijan kirjoittama kirja on aihio, jonka pohjalta suomentaja tekee tulkintansa ja luo uuden teoksen. Suomennos ei ole sama kirja kuin alkuteos. Se on tulkinta siitä, vähän samaan tapaan kuin säveltäjän sävellys saa aina uuden elämän uusien pianistien ja kapellimestarien käsissä. Samaan tapaan kuin laulu saa uuden tulkintansa uuden solistin äänellä.

Suomentaja kirjoittaa teoksen suomeksi, mutta mitään pysyvää, absoluuttista, yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa minkään teoksen suomentamiseen ei ole. Ensinnäkin käännösstrategioita on erilaisia. Joskus, kymmeniä ja kymmeniä vuosia sitten, suosittiin strategiaa, jossa jäljiteltiin alkutekstin rakenteita ja kotoutettiin esimerkiksi nimiä tai tapahtumapaikkoja. Grimmin satujen vanhoissa suomennoksissa näkyy saksan sanajärjestystä, Ihmemaassa seikkaili Alicen sijaan Liisa. Nykyään pidetään suotavampana kotouttaa rakenteita ja pitää nimistö "vieraana"; luoda sujuva suomenkielinen teksti, joka kertoo lukijalle jotain uutta kaukaisista maista ja maailmoista. Mikään käännösstrategioista ei ole yksiselitteisen väärä, ja lukijat odottavat eri aikoina erilaisia käännöksiä. Tämä on myös painavin syy siihen, miksi klassikoita joskus käännetään uudelleen; eri aikojen lukijat odottavat erilaisia tekstejä. Nykyajan lukijat saattavat pitää huonona tekstiä, joka toistaa vieraan kielen rakenteita, vaikka joskus se olisi voinut olla jopa suotavaa.

Toinen suomennokseen olennaisesti vaikuttava seikka on tietysti itse suomen kieli. Sekään ei ole absoluuttinen eikä muuttumaton yksikkö. Meillä jokaisella on oma kielemme, sen huomasin jälleen konkreettisesti viime viikolla käydessäni läpi kustannustoimittajan tuoreimpaan käännöskäsikirjoitukseeni tekemiä (sivumennen sanoen erinomaisen hyviä) korjausehdotuksia. On asioita, jotka on sovittu kieliopissa ja oikeakielisyyssäännöissä, mutta on myös asioita, jotka määräytyvät puhtaasti oman kielen ja kielikorvan mukaan. Mielipideasioita. Sanoja, jotka sopivat jonkun suuhun ja jonkun toisen suuhun eivät. Joku sanoo tismalleen ja joku toinen täsmälleen. Joku sanoo ylipäänsä ja joku toinen ylipäätään. Lauserakenteista puhumattakaan; miksi jokin sanajärjestys tuntuu jostakusta paremmalta kuin toinen? Me kaikki puhumme ja kirjoitamme suomea ja tunnemme oikeinkirjoitussäännöt, mutta se, millaisia sanoja valitsemme ja miten asetamme niitä peräkkäin riippuu omasta kielen tajustamme, omasta kielestämme, joka muotoutuu jatkuvasti elämän mittaan murrealueen, ympäröivän maailman, ympäröivien ihmisten, luettujen kirjojen, lehtien, elokuvien ja uutisjuttujen mukaan. Sillä kielellä kirjoitetaan myös suomennokset. Jos kaksi ihmistä kirjoittaa käännöksen samasta tekstistä, tulos ei ole koskaan samanlainen.

No, miksi et vain kirjoita kirjailijan kielellä ja tyylillä? kuulen jonkun kysyvän. Siksi, että kirjailija ei kirjoita suomeksi. Kirjailija ei edes tiedä, mitä tismalleen tai täsmälleen tarkoittaa, saati sitten, kumpi niistä istuu paremmin kulloiseenkin suomenkieliseen tekstiin. Kirjailija kirjoittaa millä kielellä ikinä kirjoittaakaan, suomentaja lukee tekstin ja yrittää jollain ihmeellisellä silmänkääntötempulla saada aikaan illuusion siitä, että hänen suomenkielinen tekstinsä olisi sama kuin alkuteos. Vaikka todellisuudessa se on tietenkin vain kopio, peilikuva, epämääräinen heijastus, omalla kielellä kirjoitettu, omilla jaloillaan seisova uusi teos. Itse asiassa tapa, jolla suomennoksista puhutaan, on tässä mielessä hieman harhaanjohtava: puhutaan esimerkiksi vaikkapa Virginia Woolfin kirjoittamasta teoksesta Aallot, jonka on suomentanut Kai Kaila, kun todellisuudessa Virginia Woolf on kirjoittanut vain teoksen nimeltä The Waves, jonka suomenkielisen version nimeltä Aallot on kirjoittanut Kai Kaila.

Hiustenhalkomista, ehkä, mutta asia on kuitenkin hyvä tiedostaa. On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, jopa loukkaavaa (ehkä jopa tekijänoikeuslain vastaista), jos julkisessa tilaisuudessa, kuten nyt esimerkiksi kirjallisuusfestivaaleilla, luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) "tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta", eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet. Puhumattakaan siitä, kuinka itse palkintoa jaettaessa korostettiin sitä, että palkinto annetaan kirjalle ja kääntäjä tulee ottamaan sen vastaan. Totta: tarkoituksena oli tosiaan valita ja palkita paras käännöskirja, mutta itse palkintoa, viittätuhatta euroa, on hiukan hankala antaa "kirjalle", vaan se luonnollisestikin myönnetään nimenomaan käännöskirjan kirjoittajalle, joka sattuu olemaan kääntäjä, ihan oikea, olemassa oleva ihminen.

Yllä mainittu ongelma lienee vain juontajan epähuomiossa tekemä tahaton kömmähdys, mutta kertoo paljon siitä, millaisena työnä kääntäminen nähdään – tai pikemminkin siitä, miten kääntäjää ja kääntämistä edelleenkään ei vain nähdä.

Kaikesta huolimatta itse palkinto ­– se, että se on perustettu; tarkoitus, jota varten se on perustettu, ja perusteet, joiden pohjalta se jaettiin – on tietysti äärimmäisen hieno ja huomion arvoinen asia. Riina Vuokko palkittiin ansaitusti hänen suomentamastaan romaanista Viinamaa, jonka kiinankielisen alkuteoksen on kirjoittanut nobelkirjailija Mo Yan.

Myös Helsinki Lit ‑festivaali oli itsessään positiivinen kokemus, ja järjestäjiä ja kustantajia ilahduttanee myös se, että itse kirjat ja kirjallisuus alkoivat kiinnostaa keskusteluja kuunnellutta festivaalivierasta siinä määrin, että salista poistuessani minut valtasi palava halu hankkia kaikki keskustelujen kohteena olleet kirjat käsiini ja ryhtyä lukemaan. Ja mikä hienointa, vaikken osaakaan esimerkiksi venäjää, ruotsia, kiinaa tai arabiaa, pääsen silti nauttimaan kirjailijoiden luomista ainutlaatuisista maailmoista – laadukkaiden käännösten matkassa.

PS. [lisätty jälkeenpäin:] Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir on kuulemma saanut aiheesta palautetta jo usealta taholta, ja ensi vuonna kääntäjät on luvattu nostaa paremmin esiin. Hyvä niin ja hienoa, että pääsemme myös ensi vuonna seuraamaan laadukasta kirjallisuustapahtumaa!

Siinä se nyt makaa työpöydälläni, koko paperipino, jokainen lehti käännettynä ja läpi käytynä. Sain siis juuri trillerin raakaversion valmiiksi, hurraa! Tämän kunniaksi keitin itselleni – en kupillista, vaan pannullisen – teetä, nostan hetkeksi jalat ylös ja huokaisen oikein syvään.

Kovin pitkään en tietenkään ehdi huokaista, koska seuraavaksi tehtävänäni on tarttua tuohon samaiseen kolmesataasivuiseen paperipinoon, kiepauttaa se ympäri ja aloittaa taas alusta, ryhtyä hiomaan kulmia, tarttua yksityiskohtiin, tehdä tietokoneellani luuraavasta tekstimöhkäleestä jollain tavalla esittelykelpoinen. Tuo pikkutarkka piperrys on ehkä se vaihe, josta nautin kaikkein eniten: jotain on jo valmiina, paniikkiin ei ole aihetta, vaan saa vain tuijottaa ajan kanssa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja, pyöritellä, pähkäillä ja miettiä, mitä minä tuollekin oikein tekisin, miten minä nyt tuonkin kaikkein parhaiten muotoilisin. Työvaiheelle on helppo keksiä jos jonkinlaisia vertauskuvia puusepästä kuvanveistäjään, mutta tämä, jonka sanoi joku joskus jossain, on mielestäni ehkä kaikkein osuvin: kun metsästä tehdään peltoa, ensin laitetaan puut matalaksi, sitten ruvetaan kaivelemaan kantoja ja tasoittamaan maata.

Nyt kun puut on vedetty rytinällä poikki ja pinoon, seuraavat pari päivää taidan ottaa peltotyömaahani hiukan etäisyyttä ja rentoutua etäluettaviin energiamittareihin liittyvien teknisten käännösten parissa, mutta maanantaina se sitten alkaa: armoton kantojen kaivaminen ja haravoiminen.

On maaliskuu, maa on harmaa. Tai vihreä. Tai ruskea, ota tuosta nyt sitten selvää. Ulkona sataa jotain rännänkaltaista, mutta se ei haittaa minua, koska mieleni ei ole täällä, vaan Lontooseen johtavan junaradan varrella sijaitsevassa englantilaisessa pikkukaupungissa, Witneyssä. Työpöytäni muistilapuista on helppo päätellä, missä maailmoissa liikun nykyään. Erään asiakkaan nettisivujen suomennosprojekti on saatu onnellisesti päätökseen ja html-koodien lunttilappu on jo ehtinyt keräämään pölyä. Nyt päivänpolttavia, muistamisen arvoisia seikkoja ovat muun muassa se, milloin Megan Hipwell katosi ja millaisia suomenkielisiä ilmaisuja voidaan käyttää junan etenemisestä kuuluvista äänistä (vyöryminen, kolke, jyrinä, jylinä, vaiko ehkä sittenkin puksutus?).

Työn alla on Paula Hawkinsin trillerin The Girl on the Train suomennos, joka ilmestynee Otavalta kesällä. Naputtelen tällä hetkellä kovaa vauhtia ensimmäistä raakaversiotani. Kirja alkaa olla puolivälissä, kieli ja tyyli alkavat jo löytyä, ja työ etenee jouhevasti. Eräs, joskin varsin positiivinen, ongelma tässä työssä vain tuntuu olevan: kirja imaisee mukaansa, ja huomaankin aina välillä jännittävimmissä kohdissa unohtuneeni kääntämisen sijaan lueskelemaan ja selaamaan tekstiä "ihan vain hiukan eteenpäin". "Mitäs tässä sitten tapahtui? Ah, voi ei! Entä sen jälkeen? Iik."

Näinä tämmöisinä päivinä minä tykkään työstäni aika paljon.

Yksi taka-ajatus tätä blogia perustaessani oli se, että täällä saisin kerrankin ihan luvan kanssa jaaritella tekemistäni käännöksistä. Käytännössä tämä koskee lähinnä kirjallisuuden käännöksiä, koska asiatekstikäännösten yksityiskohdista en joko voi (kääntäjän vaitiolovelvollisuuden takia) tai viitsi (tekstien yleisen kiinnostavuuden takia) täällä julkisesti repostella. Kirjallisuuden käännöksiä olen tehnyt tähän mennessä neljä, ja aloitan nyt jaarittelun muistelemalla niistä viimeisintä, L. Marie Adelinen englanninkielisestä alkuteoksesta S.E.C.R.E.T Revealed suomennettua eroottista viihderomaania S.E.C.R.E.T. – Nautinnon kutsu, joka ilmestyi Otavan Seven-pokkarina viime kesänä.

Kyseisessä käännöstyössä itselleni ehkä silmiinpistävintä oli se, että tämänkaltaisten viihdepokkarien kääntämistä näemmä pidetään yleisesti ottaen helppona, nopeana ja triviaalina puuhana. Ihmisten ensireaktio pakollisten naureskelujen, punastelujen tai kauhistelujen jälkeen oli tietäväinen "no äkkiäkös sinä tuommoisen käännät". Tämä on tietysti jossain määrin tottakin: Nautinnon kutsu on kepeä ja helppolukuinen viihderomaani, jonka ei ole tarkoituskaan olla taiteellista ja maailmoja järisyttävää laatu- tai korkeakirjallisuutta (joiden määritteleminen on siinä määrin vaikeaa ja kiistanalaista, etten sitä ryhdy tässä tämän kummemmin tekemään. Uskon kuitenkin, että kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitan). Tämän takia kääntäjänkään ei tarvitse teosta suomentaessaan miettiä yökausia luovia ja poikkeuksellisia tapoja muotoilla lauseita tai pohtia päätään puhki teoksen kätkettyjä merkityksiä, alluusioita tai intertekstuaalisuutta. Verrattain yksinkertaista tekstiä on tietysti verrattain helpompi ja nopeampi tuottaa myös suomeksi kuin monimerkityksistä, loppuunsa hiottua "korkeakirjallista" ilmaisua, jonka jokaisella elementillä on omat tarkkaan harkitut tehtävänsä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että käännöksen voisi tehdä jollain lailla hutaisten, vasemmalla kädellä, vähän sinne päin, kuten minullekin yllättävän monelta taholta vihjailtiin. Laadukas kirjallisuus ja laadukas käännös ovat nimittäin kaksi aivan eri asiaa. Jos alkuteksti ei ole jonkun mielestä "hyvä" sen takia, että se ei ole korkeakirjallisuutta, laaduttoman käännöksen ominaisuuksia sen sijaan ovat esimerkiksi käännösvirheet, interferenssi (eli alkukielen rakenteet, joita kohdekielessä ei ole, esim. englannin sanajärjestys suomenkielisessä tekstissä) tai alkuteoksesta poikkeava tyylilaji. Tällaisia ongelmia alkutekstissä ei edes voi olla. L. Marie Adelinen kirjoittama kirja S.E.C.R.E.T Revealed on oikeakielinen, ymmärrettävä, virheettömällä englannin kielellä kirjoitettu teos. Jos kääntäjä tekisi työnsä hutaisten, lopputuloksena olisi kirjoitus- ja käännösvirheitä vilisevä, vaikeasti hahmotettava ja vieraan kielen rakenteita toistava kyhäelmä – mitä alkuteos siis ei missään olosuhteissa ole, vaikka kuinka "viihdekirjallisuutta" olisikin. Toisin sanoen, jos kääntäjä haluaa saada aikaan toimivan ja tarkoituksenmukaisen käännöksen mistä tahansa alkutekstistä, hänen on aina tehtävä oma työnsä hyvin ja huolellisesti.

Nautinnon kutsun käännösprosessi oli siis pohjimmiltaan aivan samanlainen kuin minkä tahansa muunkin työn kohdalla: kääntäjä istahti tietokoneensa ääreen ja naputteli kirjain, tavu, lause, päivä kerrallaan suomenkielisiä sanoja kuvaruudulle. 

Millä tavalla tämän kirjan kääntäminen sitten poikkesi muista käännöstöistä? Mikä oli erityistä juuri tässä teoksessa? Kuten sanottua, teksti oli pääosin selkeää ja yksinkertaista, mutta kuten kaikissa muissakin teksteissä, myös tässä kirjassa oli tekstin erityispiirteisiin ja erityisluonteeseen liittyviä pähkinöitä purtavaksi. 

Käännösongelmista ehkä mittavin oli kirjan lukuisten seksikohtausten kääntäminen. Tämä piti tehdä mahdollisimman luontevasti, suomen kieleen ja suomalaiseen vastaavaan genreen sopivalla tavalla. Samalla kun asiat piti saada ilmaistua rakenteellisesti sujuvasti ja tarpeetonta korniutta vältellen, oli myös tunnustettava se tosiasia, että tällaiset kuvaukset ovat aina, ainakin minun silmissäni, hieman korneja ja itsetarkoituksellisuudessaan kömpelöitä. Kääntäjän näkökulmasta –  tekstin muotoilun ja edes jonkinasteisen luontevuuden kannalta mukavimpia olivatkin sivumennen sanoen sellaiset kuumat kohtaukset, joissa ei kuvailtu yksityiskohtaisesti ruumiinosia tai niiden liikeratoja, vaan ilmaistiin asiat epäsuoremmin (mutta kuitenkin tyylilajille uskollisesti niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kohtauksessa tapahtuu). Jos esimerkkejä kaivataan, sellainen löytyy esimerkiksi suomennoksen sivulta 170: "hän rynkytti minua niin lujaa että jouduin nostamaan käteni auton kattoon, jotta pääni ei olisi hakannut sitä vasten." Yksinkertainen ja sujuva, ei aivan yksityiskohtiin menevä, mutta kuitenkin harvinaisen havainnollinen virke, eikö?

Yleisesti ottaen Nautinnon kutsu ja koko S.E.C.R.E.T.-sarja (jonka aiemmat kaksi osaa on suomentanut Riie Heikkilä) on genressään varsin sympaattinen ja hyväntahtoinen tapaus. Sarjan kantavana ideana on naisten itsetunnon, itsetuntemuksen ja itsearvostuksen nostaminen, oman polun löytäminen, itsenäistyminen ja rohkeus elää juuri sellaista elämää kuin itse haluaa. Tärkeitä teemoja ovat pelkojen voittaminen, epäitsekkyys, terve itsekkyys ja naisten vapautuminen. Teemoja käsitellään suurelta osin seksuaalisuuden kautta, mutta niitä heijastetaan myös muille elämän aloille. Kirjat ovat helppolukuisia ja viihdyttäviä – hyvän mielen kirjoja, joiden perimmäisenä tarkoituksena ei ole naisten alistaminen tai vahingoittaminen vaan voimaannuttaminen.

Seksikohtausten ulkopuolella teksti on kauttaaltaan kevyttä, paljon dialogia ja henkilöhahmojen ajatuksia, tunteita ja huudahduksia sisältävää kerrontaa. Sävy on yleiskielinen, mutta kepeä ja jutusteleva, hetkittäin humoristinenkin. Tällaisen epämuodollisen kielen muokkaaminen suomalaisittain luontevaan ja sujuvaan asuun vaatii kääntäjältä välillä heittäytymistä ja eläytymistä, oman kielen löytämistä ja vapauksien ottamista. Yksi omista suosikkikohdistani kirjassa on humoristinen tilanne, jossa vääränlaiset alusvaatteet aiheuttavat päähenkilön mielessä suurta draamaa ja kuohuntaa kriittisellä hetkellä.

Nautinnon kutsu oli työnä uusi, omanlaisensa teksti, joka tarjosi virkistävän ja mielenkiintoisen sukelluksen jälleen kerran aivan uudenlaiseen maailmaan. Ja minun tehtävänäni oli, kuten jokaisen muunkin toimeksiannon kohdalla, kirjoittaa teokselle mahdollisimman hyvä ja tarkoituksenmukainen suomennos. Jos haluat arvioida, miten hyvin onnistuin tehtävässäni, ei muuta kuin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan – siellä se Nautinnon kutsu sinullekin huhuilee.

English summary: Does only 'high-quality literature' deserve high-quality translations? Absolutely not. Quality literature and quality translation are two completely different things. Quality literature, or 'high' literature, is a disputable concept, for which I am not even going to try give a thorough description – roughly put, it is literature regarded as art: meaningful, deep, and aesthetically valuable, whereas quality translation (also a disputable concept), is a text that, roughly put, expresses the meaning and form of the source text in another language. This means that whatever the source text is like, the translator cannot do their job poorly or sloppily unless they want to end up with a translation that is full of (translation) mistakes and/or interference (importation of lexical/syntactic elements from the source text), or that is stylistically different from the source text – elements of a poor translation that are never present in a source text.

What made me think of all this was my latest published work, S.E.C.R.E.T. – Nautinnon kutsu,  the Finnish translation of S.E.C.R.E.T. Revealed, written by L. Marie Adeline (2014), an erotic novel that many people seemed to view as "a very easy and quick translation job". I sure didn't see it like that. For me, it was an entertaining and quickly-read, a benevolent and carefree book, and my job was, as always, to write a suitable and good Finnish translation, to somehow tackle all the tricky erotic scenes and to find a way to express the chatty narration in fluent Finnish. Another one-of-a-kind translation job that I was to complete as well as I could.