Siinä se nyt makaa työpöydälläni, koko paperipino, jokainen lehti käännettynä ja läpi käytynä. Sain siis juuri trillerin raakaversion valmiiksi, hurraa! Tämän kunniaksi keitin itselleni – en kupillista, vaan pannullisen – teetä, nostan hetkeksi jalat ylös ja huokaisen oikein syvään.
Kovin pitkään en tietenkään ehdi huokaista, koska seuraavaksi tehtävänäni on tarttua tuohon samaiseen kolmesataasivuiseen paperipinoon, kiepauttaa se ympäri ja aloittaa taas alusta, ryhtyä hiomaan kulmia, tarttua yksityiskohtiin, tehdä tietokoneellani luuraavasta tekstimöhkäleestä jollain tavalla esittelykelpoinen. Tuo pikkutarkka piperrys on ehkä se vaihe, josta nautin kaikkein eniten: jotain on jo valmiina, paniikkiin ei ole aihetta, vaan saa vain tuijottaa ajan kanssa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja, pyöritellä, pähkäillä ja miettiä, mitä minä tuollekin oikein tekisin, miten minä nyt tuonkin kaikkein parhaiten muotoilisin. Työvaiheelle on helppo keksiä jos jonkinlaisia vertauskuvia puusepästä kuvanveistäjään, mutta tämä, jonka sanoi joku joskus jossain, on mielestäni ehkä kaikkein osuvin: kun metsästä tehdään peltoa, ensin laitetaan puut matalaksi, sitten ruvetaan kaivelemaan kantoja ja tasoittamaan maata.
Nyt kun puut on vedetty rytinällä poikki ja pinoon, seuraavat pari päivää taidan ottaa peltotyömaahani hiukan etäisyyttä ja rentoutua etäluettaviin energiamittareihin liittyvien teknisten käännösten parissa, mutta maanantaina se sitten alkaa: armoton kantojen kaivaminen ja haravoiminen.
Nyt kun puut on vedetty rytinällä poikki ja pinoon, seuraavat pari päivää taidan ottaa peltotyömaahani hiukan etäisyyttä ja rentoutua etäluettaviin energiamittareihin liittyvien teknisten käännösten parissa, mutta maanantaina se sitten alkaa: armoton kantojen kaivaminen ja haravoiminen.
