On maaliskuu, maa on harmaa. Tai vihreä. Tai ruskea, ota tuosta nyt sitten selvää. Ulkona sataa jotain rännänkaltaista, mutta se ei haittaa minua, koska mieleni ei ole täällä, vaan Lontooseen johtavan junaradan varrella sijaitsevassa englantilaisessa pikkukaupungissa, Witneyssä. Työpöytäni muistilapuista on helppo päätellä, missä maailmoissa liikun nykyään. Erään asiakkaan nettisivujen suomennosprojekti on saatu onnellisesti päätökseen ja html-koodien lunttilappu on jo ehtinyt keräämään pölyä. Nyt päivänpolttavia, muistamisen arvoisia seikkoja ovat muun muassa se, milloin Megan Hipwell katosi ja millaisia suomenkielisiä ilmaisuja voidaan käyttää junan etenemisestä kuuluvista äänistä (vyöryminen, kolke, jyrinä, jylinä, vaiko ehkä sittenkin puksutus?).
Työn alla on Paula Hawkinsin trillerin The Girl on the Train suomennos, joka ilmestynee Otavalta kesällä. Naputtelen tällä hetkellä kovaa vauhtia ensimmäistä raakaversiotani. Kirja alkaa olla puolivälissä, kieli ja tyyli alkavat jo löytyä, ja työ etenee jouhevasti. Eräs, joskin varsin positiivinen, ongelma tässä työssä vain tuntuu olevan: kirja imaisee mukaansa, ja huomaankin aina välillä jännittävimmissä kohdissa unohtuneeni kääntämisen sijaan lueskelemaan ja selaamaan tekstiä "ihan vain hiukan eteenpäin". "Mitäs tässä sitten tapahtui? Ah, voi ei! Entä sen jälkeen? Iik."
Näinä tämmöisinä päivinä minä tykkään työstäni aika paljon.
Näinä tämmöisinä päivinä minä tykkään työstäni aika paljon.
 |  |
