Sosiaalinen media, sähköposti ja tekstiviestit ovat viime vuosina kasvattaneet kirjallisessa muodossa käytävän kommunikoinnin määrää huimasti. Kun kirjalliset tuotokset eivät kulje enää vain etanan vauhdilla posteljoonin mukana, käytännössä kaikki osallistuvat sähköisesti käytävään keskusteluun, tavalla tai toisella.
Väistämättä esiin tulevat myös itse kunkin kirjalliset taidot. Jokainen tuntee jonkun, joka kirjoittaa yhdyssanat erikseen ja 'onpan' sijaan 'ompa'. Uskon, että jokainen tuntee myös jonkun, joka kokee oikeudekseen, ellei jopa velvollisuudekseen, korjata kanssaihmistensä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Minusta tällainen on hiukan ilkeää eikä loppujen lopuksi hyödytä ketään. Siksi ilahduinkin ikihyviksi, kun bongasin viime viikonlopun Hesarista kirjailija Miina Supisen haastattelun, jossa todetaan näin: "Jos ihminen ei kirjoita työkseen, Supisen mielestä riittää, että saa asiansa perille. Hänestä toisten kielivirheille naureskeleminen on noloa snobbailua."
Olen täysin samaa mieltä. Esimerkiksi Facebookissa kaverien kesken käydyt keskustelut ja kommentoinnit ovat vapaamuotoista jutustelua, jonka tarkoituksena on vain saada viesti perille, ei luoda virheetöntä tai tajunnanräjäyttävän hienoa tekstiä. Kun kirjoittaa työkseen, tai varsinkin, jos oikolukee työkseen, mahdolliset virheet toki hyppäävät silmille, mutta entä sitten? Kirjoittaminen ja kielioppi on opittu taito, jota kaikkien ei ole tarvis hallita täydellisesti. Lyöntivirheitä sattuu kenelle tahansa, eivätkä kielenhuollon ammattilaisetkaan ole kaikesta aina samaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa teksti on puheen korvike, eikä kukaan ryhdy keskustelukumppanin kielioppivirheitä puheestakaan korjaamaan, ellei sitten halua olla erityisen ilkeä kaverilleen.
Kaikki meistä eivät ole kuluttaneet penkkiä kielenhuollon luennoilla. Kaikki meistä eivät lueskele Kielikelloa ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusopasta huvikseen, ja hyvä niin – elämässä voi opetella muitakin hyödyllisiä taitoja, ja jotain tekemistä pitää jättää kielentarkistajillekin! Pilkunviilauksella on nimittäin myös aikansa ja paikkansa: kirjat, lehtijutut ja muut julkaistavat tekstit, joiden lukijakunta on laaja ja joiden odotetaan olevan huoliteltua yleiskieltä, esittävät kirjoittajan vähintäänkin epäedullisessa valossa, jos teksti vilisee virheitä. Jos on epävarma omista kirjoittajan kyvyistään, julkaistavat tekstit kannattaakin vähintään oikoluettaa, ellei jopa kirjoituttaa ammattilaisella.
Väistämättä esiin tulevat myös itse kunkin kirjalliset taidot. Jokainen tuntee jonkun, joka kirjoittaa yhdyssanat erikseen ja 'onpan' sijaan 'ompa'. Uskon, että jokainen tuntee myös jonkun, joka kokee oikeudekseen, ellei jopa velvollisuudekseen, korjata kanssaihmistensä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Minusta tällainen on hiukan ilkeää eikä loppujen lopuksi hyödytä ketään. Siksi ilahduinkin ikihyviksi, kun bongasin viime viikonlopun Hesarista kirjailija Miina Supisen haastattelun, jossa todetaan näin: "Jos ihminen ei kirjoita työkseen, Supisen mielestä riittää, että saa asiansa perille. Hänestä toisten kielivirheille naureskeleminen on noloa snobbailua."
Olen täysin samaa mieltä. Esimerkiksi Facebookissa kaverien kesken käydyt keskustelut ja kommentoinnit ovat vapaamuotoista jutustelua, jonka tarkoituksena on vain saada viesti perille, ei luoda virheetöntä tai tajunnanräjäyttävän hienoa tekstiä. Kun kirjoittaa työkseen, tai varsinkin, jos oikolukee työkseen, mahdolliset virheet toki hyppäävät silmille, mutta entä sitten? Kirjoittaminen ja kielioppi on opittu taito, jota kaikkien ei ole tarvis hallita täydellisesti. Lyöntivirheitä sattuu kenelle tahansa, eivätkä kielenhuollon ammattilaisetkaan ole kaikesta aina samaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa teksti on puheen korvike, eikä kukaan ryhdy keskustelukumppanin kielioppivirheitä puheestakaan korjaamaan, ellei sitten halua olla erityisen ilkeä kaverilleen.
Kaikki meistä eivät ole kuluttaneet penkkiä kielenhuollon luennoilla. Kaikki meistä eivät lueskele Kielikelloa ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusopasta huvikseen, ja hyvä niin – elämässä voi opetella muitakin hyödyllisiä taitoja, ja jotain tekemistä pitää jättää kielentarkistajillekin! Pilkunviilauksella on nimittäin myös aikansa ja paikkansa: kirjat, lehtijutut ja muut julkaistavat tekstit, joiden lukijakunta on laaja ja joiden odotetaan olevan huoliteltua yleiskieltä, esittävät kirjoittajan vähintäänkin epäedullisessa valossa, jos teksti vilisee virheitä. Jos on epävarma omista kirjoittajan kyvyistään, julkaistavat tekstit kannattaakin vähintään oikoluettaa, ellei jopa kirjoituttaa ammattilaisella.
English summary: Ah, social media. It is full of people expressing their thoughts and opinions in writing, full of grammar mistakes, and full of people complaining about each others' grammar mistakes. But is it really the end of the world if a friend, or a friend of a friend, or a complete stranger can't spell properly, as long as they still get their message through? If you're not a professional writer, it shouldn't be such a big a deal. If you haven't spent years studying grammar, you probably have done and learnt something that is way more exciting and valuable to you. And if you want to publish a text (a real text, not just chit-chat on Facebook) and don't know whether you should use their, there or they're, you can always turn to a professional, whose job it is to get the grammar right.
