Viimeisimmät blogikirjoitukseni ovat käsitelleet lähinnä kirjallisuuden kääntämistä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen viettänyt suurimman osan aikaani kirjallisuuden parissa ja tehnyt tavallista vähemmän asiatekstikäännöksiä (asiateksteillä tarkoitetaan käännöksistä puhuttaessa karkeasti jaoteltuna tekstejä, jotka eivät ole kirjallisuutta, eli käyttöohjeita, nettisivuja, lakitekstejä, esitteitä, lehtiartikkeleja, tuoteselosteita jne. jne.). Nyt, kun sain tuoreimman kirjasuomennokseni käsikirjoituksen palautettua kustannustoimittajalle, olen voinut taas pitkästä aikaa antautua ihan kokonaan asiatekstikäännöksille, ja se on kuulkaas ollut harvinaisen ihanaa.
 
Älkää käsittäkö väärin – kirjallisuuden kääntäminen on yksi parhaimmista asioista, mitä voin kuvitella tekeväni, enkä sitä muuten missään tapauksessa tekisikään, mutta, kuten elämässä yleensäkin, vaihtelu virkistää. Asian voi ilmaista vertauskuvallisesti: On nimittäin niin, että jos luonteeltaan järjestelmällisten ja asiatyylisten asiatekstien kääntäminen muistuttaa palapelin kokoamista, muodoltaan vaihtelevan ja vapaasti soljuvan kaunokirjallisuuden kääntäminen on vähän niin kuin muovailuvahan tai saven muokkaamista. Parhaassa tapauksessa möykystä saa aikaan jotain erinomaisen hienoa, mutta tekemiseen pitää olla oma, vahva näkemys. Pitää tietää mitä tekee, ja silloinkaan mikään ei ole vuorenvarmaa tai kiveen hakattua. "Jospa ottaisinkin tuosta hiukan pois ja muotoilisin tämän kohdan näin. Tai laittaisin tähän kohtaan tällaisen. Eipäs sittenkään. Juupas. Näyttääkö se hyvältä näin? Voi olla, mutta voi olla, että se näyttää hyvältä myös näin."
 
Kaiken tämän saven hinkkaamisen, rutistelun ja vaivaamisen jälkeen asiatekstipalapelien kokoaminen kaikessa järjestelmällisyydessään on äärimmäisen rentouttavaa. Kun oikean palan (sanan, lauserakenteen) löytää, se on siinä. Sitä ei voi eikä tarvitse ryhtyä sen kummemmin itse sorvailemaan. (Vertaus on karrikoitu. Tosiasiassa myös kirjallisuudessa on yksiselitteisiä lauseita, jotka solahtavat helposti paikalleen, ja asiateksteissä on – tekstilajista riippuen – kohtia, jotka voi muotoilla useammallakin tavalla, mutta pääpiirteittäin niiden luonteet eroavat juuri näin.)
 
Asiatekstien kääntäminenkään ei tietenkään ole aina yksioikoista ja ihanaa; paljon riippuu myös siitä, millainen teksti käännettävänä on ja millaisissa olosuhteissa. Tällä kertaa toimeksianto oli niin erinomaisesti järjestetty, että rohkenen kertoa siitä teillekin – ja annan samalla ilmaisen vinkin siitä, kuinka käyttöliittymätekstien käännättämisen voi parhaassa tapauksessa hoitaa.

Sain toimeksiannoksi kääntää asiakkaalleni samanaikaisesti sekä tietokoneohjelman ja mobiilisovelluksen käyttöliittymätekstit (eli ne tekstit, jotka sovellusta käytettäessä tosiasiassa näkyvät ruudulla) että ko. sovellusten käyttöohjeen (tässä tapauksessa verkko-ohjeen eli online helpin). Monesti tällaiset tekstit käännätetään eri aikaan, joskus jopa eri tekijöillä. Etuna niiden käännättämisessä samanaikaisesti (ja varsinkin yhdellä ja samalla tekijällä) on se, että teksteistä tulee yhdenmukaiset ja toimivat. Ohjeessa viitataan ohjelman painikkeisiin niiden oikealla nimellä ja painikkeiden nimet käännetään ohjelmassa tarkoituksenmukaisesti.
 
Käyttöliittymätekstien kääntämisessä ongelmana on tavallisesti se, että itse tekstissä ei näy kontekstia, vaan käännettäväksi tulee pelkkä sanalista ohjelman painikkeiden nimistä, viesteistä yms. näytössä näkyvistä teksteistä. Tähän tapaan:
​
Start
File
Open
Save
Are you sure you want to continue?
 
Joidenkin sanojen ja painikkeiden nimien kääntäminen on helppoa ilman kontekstiakin, mutta jossain kohtaa ongelmaksi muodostuu väistämättä sanojen monitulkintaisuus. Onko Report Raportti vai Raportoi? Onko Empty file Tyhjä tiedosto vai Tyhjennä tiedosto? Tällaisia tilanteita tulee ohjelmien ja sovellusten käyttöliittymiä käännettäessä eteen aina lukuisia, syvemmälle ohjelman uumeniin mentäessä usein hyvin monimutkaisiakin, ja tilanteiden ratkaisuun on muutama vaihtoehto:
 
a) Kääntäjä heittää hatusta käännöksen, jonka hän arvelee olevan todennäköisin kyseiseen kohtaan. (Käyttökelvoton ratkaisu, johon syyllistyy lähinnä epäammattimaisesti toimiva kääntäjä; kääntäjä, jonka asiakas pyytää häntä toimimaan näin, tai liukuhihnakääntäjä, jolle maksetaan hyvin huonosti ja joka ei siksi koe, että olisi hänen tehtävänsä selvittää ihan kaikkea. (Tässä taas yksi hyvä syy siihen, miksi käännöstä ei kannata tilata sieltä, mistä sen halvimmalla saa.))
 
b) Kääntäjä lähettää asiakkaalle listan epäselvistä kohdista ja pyytää kontekstia. (Vie sekä kääntäjän että asiakkaan aikaa, mutta on muuten aivan toimiva vaihtoehto, jos molemmat osapuolet hoitavat asiansa.)
 
c) Kääntäjälle on annettu jo toimeksiantovaiheessa kontekstia, esim. näyttökuvia (screenshotteja) ohjelmasta tai itse ohjelman alkukielinen versio, josta kääntäjä voi itse etsiä, missä asiayhteydessä kukin teksti esiintyy. (Erittäin toimiva vaihtoehto, jos tekstit löytyvät ohjelmasta/kuvista helposti. Etsimiseen saattaa kuitenkin toisinaan kulua myös paljon aikaa, eikä kaikkia tekstejä välttämättä silti löydy.)
 
Tällä kertaa käytössäni oli vaihtoehto d) eli se, että kääntäjällä oli käytössään käännettävän sovelluksen ohje, jossa opastetaan, kuinka sovellusta käytetään ja mitä sen painikkeilla ja toiminnoilla tehdään. Ohjeeseen sisältyi myös näyttökuvat kaikista toiminnoista, eli näin, missä näytön kohdassa tekstit fyysisesti sijaitsevat. Käytettävissäni oli siis paitsi konteksti, myös ohjeen kattavat selitykset sille, mitä tekstit ja toiminnot tarkoittavat. Ja koska myös käänsin ohjeen, pääsin syvällisesti sisälle toimintoihin ja ohjelman toimintaan.

Minkä ihmeen takia kääntämiseen sitten voidaan tarvita kontekstin lisäksi myös muita taustatietoja? Annan yhden yksinkertaisen esimerkin, josta asiakastani tai heidän ohjelmaansa ei pysty mitenkään tunnistamaan. Tällä kertaa tein ensin käännöksen käyttöliittymäteksteistä, jotka minulla oli listana, ja siirryin sitten käyttöohjeen pariin. Vaikka olin kääntänyt käyttöliittymätekstit sinänsä aivan oikein ja alkutekstiä vastaavalla tavalla, ohjetta kääntäessäni huomasin ymmärtäneeni joitain kohtia aivan väärin. Tällaisia virheitä ei voi huomata, ellei tekstikohdista saa lisätietoja. Käyttöliittymässä oli esimerkiksi painikkeet Upload file ja Download file, jotka olin kääntänyt listaan alustavasti näin:
 
Upload file                 Lataa tiedosto kohteeseen
Download file             Lataa tiedosto kohteesta
 
Upload ja download ovat siitä hankalia käännettäviä, että molemmat käännettäisiin suomeksi tavallisesti sanalla 'lataa'. Screenshotista näin, että kyseessä on kaksi vierekkäistä painiketta, joten tässä kohtaa niiden merkitys oli pakko erottaa toisistaan. Kömpelö 'kohteeseen' ja 'kohteesta' -sanan lisääminen on eräänlainen ensimmäisenä mieleen tuleva hätäratkaisu, kuitenkin täysin mahdollinen sellainen.
 
Näin siis näyttökuvasta painikkeet ja niiden sijainnin, mutta kuvasta ei kuitenkaan nähnyt sitä, mitä kyseisillä painikkeilla tosiasiassa tehdään. Tämä valkeni minulle vasta käyttöohjetta kääntäessäni, minkä jälkeen muokkasin painikkeiden käännökset seuraavaan muotoon:
 
Upload file                   Lataa tiedosto
Download file              Tallenna levylle
 
Ilman selittävää kontekstia olin siis tulkinnut ensimmäisessä käännöksessäni jopa lataussuunnan toisin päin kuin se oikeasti oli. Lopullisessa versiossa merkitykset ovat kohdallaan ja teksti on sen pituinen, että se myös mahtuu sille varattuun painikkeeseen.
 
Kun kääntäjällä on riittävästi kontekstia ja tietoa kääntämästään tekstistä, lopputuloksesta on mahdollista saada täsmällinen ja tarkoituksenmukainen. Ratkaisut ovat perusteltuja ja tietoisia. Kääntäminen on mukavaa ja rentoa, suorastaan ihanaa, vähän niin kuin palapelin kokoamista – silloin kun oikeat, täsmällisesti paikalleen loksahtavat palaset ovat käytettävissä ja löydettävissä.

Taas se aika vuodesta. Kirjamessut. En ole suuri hälinän ja ihmispaljouden ystävä, mutta jostain syystä kirjamessut saavat minut silti vuosi toisensa perään lapsellisen innostuksen valtaan. Ehkä syy on siinä, että koko tuo hälinä ja väenpaljous keskittyy kirjojen ympärille. Kaikki nuo ihmismassat ovat lähteneet liikkeelle ja kokoontuneet yhteen vain kirjojen takia! No, joku toki voi olla paikalla metrilakun, julkkisten tai yleisen markkinahysterian takia, mutta ei anneta sen häiritä. Hyvähän se sitä paitsi on, jos markkinahumua ja jonkinmoista pöhinää saadaan luotua myös kustannusalalle – ilman maksavia asiakkaita ei sekään tule toimeen.

Toinen asia, joka minua vetää messuille, on tunne tietynlaiseen ammatilliseen yhteisöön kuulumisesta. Jos lukeminen on yksinäinen harrastus, niin kirjojen tekeminen se vasta yksinäistä puuhaa onkin. Teen mielelläni tikusta asiaa ja käytän kaikenlaiset järkevät mahdollisuudet poistua kotoa kääntäjän kammiostani ihmisten ilmoille. Kirjamessuilla näkee aina tuttuja ja voi kantaa oman kortensa kekoon esimerkiksi kääntäjien näkyvyyden lisäämiseen. Tänä vuonna kävin sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turussa osallistuin kansainvälisen kääntäjienpäivän seminaariin, päivystin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL) osastolla ja kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja. Helsingissä, viime viikolla, olin niin ikään SKTL:n osastolla päivystäjänä ja live-kääntäjänä, kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja (ja toki muitakin ohjelmanumeroita) sekä ostamassa hyvää kirjallisuutta.

Kirjamessut lienevät hyvä veruke kirjoittaa täällä blogissakin hiukan kirjoista. Messuilla tulee aina tehtyä jos jonkinlaisia löytöjä, ja voisinkin nyt ottaa tekemistäni sijoituksista kaiken ilon irti ja perustella (ennen kaikkea ehkä itselleni), miksi minun piti hankkia omaan kirjahyllyyni juuri ne teokset, jotka messuilta tulin ostaneeksi.
​
Kirjojen elinkaari ilmestymispöhinästä alelaariin on nykyään valitettavan lyhyt, eikä useimpia kirjoja edes ole saatavilla kirjakaupoissa enää muutama vuosi niiden ilmestymisen jälkeen. Onneksi on kirjastot. Ja antikvariaatit. Olen metsästänyt jo pidemmän aikaa Emily Brontën Humisevaa harjua Juhani Lindholmin suomennoksena (Otava 2006), ja nyt se löytyi sattumalta messujen loputtomasta antikvariaattien merestä. Kirjahyllystäni löytyy jo entuudestaan Helka Varhon suomennos vuodelta 1947, sekin divarilöytö vuosien takaa. Olen lukenut Humisevan harjun nimenomaan Varhon versiona. En pitänyt kirjasta, ja vasta sittemmin olen tullut ajatelleeksi, voisiko tämä johtua suomennoksesta. Lindholmin tekstin kohdalla tätä ongelmaa tulee tuskin olemaan, joten kunhan vielä joskus ehdin tuonkin version lukemaan, selviää, eikö Heathcliffin ja Catherinen tarina vain iske minuun vai liittyivätkö lukukokemuksen ongelmat suomennoksen kieleen.

Samasta messukojusta mukaan tarttui Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar 2011, suom. Ulla Lempinen). Luin kirjan muutama vuosi sitten ja ihastuin paitsi itse tarinaan, myös Lempisen suomennokseen. Kirjan rakenne on hiottu ja mietitty viimeisen päälle: tarina on koukuttava, ja tapa, jolla juoni oli punottu, sai minut miettimään, että kirjasta saisi oivallisen Hollywood-elokuvan. Suomennoksessa on nokkelaa kielellistä leikkiä, joka sai minut melkein hihkumaan ääneen. Tähän viittaa myös kirjan nimi, Käännöksiä. Kun siirtolaistaustaisen päähenkilön kielitaito ei ole vielä kovin hyvä, muiden ihmisten puheessa vilisee sanoja, joilla ei ole hänen päässään vielä merkitystä tai vakiintunutta muotoa, ne ovat vain äänneyhdistelmiä muiden joukossa. Tätä vierautta kuvaavat suomennoksessa sananmuunnokset ja kirjainten leikki, kuten tässä keskustelussa sivulla 69:

​Hieman tuoreempaa käännöskirjallisuutta edustaa viime vuonna ilmestynyt suomennos Vladimir Nabokovin teoksesta Pale Fire. Kristiina Drewsin suomennos, Kalvas hehku, oli keväällä ehdolla Mikael Agricola -palkinnon saajaksi merkittävän kaunokirjallisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta. Kirjan alkukielinen versio on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomennos klassikolle saatiin vasta nyt.

Kalvaan hehkun ostopäätös saattoi johtua osin siitä, että olin kuuntelemassa teoksesta Wine Cornerin lavalla käytyä keskustelua, mutta toki olin ollut kirjasta kiinnostunut jo aiemminkin. Täysverinen messuheräteostos, siis kirja, jota minulle ei olisi tullut mieleen ostaa ilman messuesityksiä, sen sijaan oli Liisa Kasken toimittama Kalevala ja opas sen lukemiseen (SKS 2015). Satuin puolivahingossa paikalle kuuntelemaan Kasken ja Seppo Knuuttilan Kalevala-aiheista keskustelua ja sen jälkeen oivallista Kalevala 20 minuutissa -esitystä, jossa Ida Heimonen, Maria Myllykangas, Kaisa Pudas, Riina Salmi ja Markus Virtanen yhdistelivät kaikkea rap-battlesta pehmolelunukketeatteriin. Näiden esitysten aikana mielessäni kirkastui paitsi ajatus ostaa vielä tämä kirja, myös vielä yksi lisäsyy pitää kirjamessuista: kirjanystävien satunnaiset kohtaamiset. Missä muualla voi käydä niin, että viereen istuu ventovieras ihminen, joka muitta mutkitta tokaisee tervehdykseksi: "Pidätkö sinä Kalevalasta? Mä RAKASTAN sitä!"
​
Kyllä, minäkin pidän Kalevalasta. Liisa Kasken toimittama laitos on lisäksi niin kaunis ja kaikkine lisäherkkuineen niin informatiivisen oloinen, että pakkohan se oli napata mukaan (vaikka Kalevala ​totta puhuen kirjahyllystäni jo löytyykin). Jonnekin mielen perukoille jäi myös kytemään ajatus Seppo Knuuttilan kehuman Kalevala-äänikirjan hankinnasta. Kalevala CD-levyllä, totta tosiaan! Runonlaulanta kohtaa nykymaailman: eihän kaikkea kirjallisuutta ole välttämättä tarkoitettu silmillä, vaan korvilla nautittavaksi.

​Jotta kirjoitukseni ei jäisi pelkäksi käännöskirjallisuuden ja kansallisrunouden hehkutukseksi, mainittakoon messujen humusta myös yksi kotimainen kirjauutuus. Yksi tämän kirjasyksyn ehdottomista helmistä on nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit (Otava 2015). Luin Pekkolan romaanin jo aiemmin syksyllä, ja se taitaa olla paras kirja, johon olen aikoihin tarttunut. Kirja on taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu (mikä lämmittää aina tällaisen pilkunviilaajan sydäntä), ja tarina on koskettava, avartava, yleismaailmallinen ja aina ajankohtainen. Lukukokemus sykähdytti juuri sillä tavalla kuin kuuluukin. Hengästytti. Tuli sellainen olo, että pitäisi pyyhkiä hikeä ja kyyneleitä – sielusta. Jos luet tänä vuonna vain yhden kotimaisen kirjauutuuden, se voisi olla tämä.

Kun nyt suosittelun tielle lähdettiin, on pakko suositella sielunruuan lisäksi myös ihan oikeaa ruokaa, koska vaikka kirjallisuus lähinnä henkisen puolen harrastus onkin, ei sitäkään, eikä varsinkaan messuhallien hulinaa, kukaan jaksa ilman kunnollista vatsantäytettä. Helsingin messukeskuksessa parasta vastinetta rahalleen ei suinkaan saa messukahvilan nahistuneista sämpylävitriineistä, vaan ravintolakäytävän varrella sijaitsevasta Wok'n'Currysta (tai Curry'n'Wokista, en kuollaksenikaan muista, miten päin tämä on). Lienee sanomattakin selvää, että paikka, josta saa niin paljon papadamia kuin jaksaa syödä, on kokemisen arvoinen, mutta mikä parasta, intialaistyylisen buffetin muukin ruoka on todella maukasta. Tämä siis vinkkinä ensi syksyn kirjamessuja tai mahdollisia muita messuja ajatellen. (Ja kun jälkiruokahammasta alkaa kolottaa, voikin suunnistaa yläkertaan ruokamessujen maistiaistiskien ääreen.)
​
Messujen jälkeen, sielu ja ruumis ravittuna, on mukava palata taas arkeen. Lukemista odottavien kirjojen pino työpöydälläni on kasvanut jälleen, mutta en pääse vielä iskemään siihen kiinni. Seuraavana työsarkanani on avata messuilla kaiken kansan edessä työstämäni käännöstiedosto täällä oman työhuoneen rauhassa ja ihmetellä, mitä kaikkea minä olen siihen messuosaston hälinän keskellä oikein naputellut.

Helsingissä järjestettiin viikonloppuna uusi kansainvälinen kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit. Tapahtuma keskittyi ensisijaisesti maailmankirjallisuuteen ja kansainvälisiin kirjailijavieraisiin, ja ohjelman ydin oli Savoy-teatterin lavalla käydyissä keskusteluissa, joita festivaaliyleisö kuunteli hiljaa ja kiinnostuneena. Minä olin paikalla perjantai-illalla katselemassa ja kuuntelemassa iki-ihanan Aulikki Oksasen, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan lumoavaa runolauluesitystä ja lauantaina seuraamassa kaikkien aikojen ensimmäisen Jarl Hellemann ‑käännöskirjapalkinnon jakotilaisuutta sekä sen jälkeistä ohjelmaa.

Keskustelut olivat mielenkiintoisia ja esiintyjät valovoimaisia, mutta kääntäjänä eräs asia, tai pikemminkin erään asian puuttuminen, pisti vähän ikävästi korvaan. Tapahtumassa, jonka perusajatuksena oli kansainvälisen kirjallisuuden esiin tuominen, ei mainittu lainkaan teosten suomentajia. Kaikilta kirjailijavierailta on suomennettu teoksia, useimmilta lähiaikoina, eihän heitä kai muuten olisi Suomeen kutsuttukaan, mutta niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kyseiset teokset suomeksi, ei edes mainittu.

Enkä minä nyt tarkoita sitä, että suomentajien olisi pitänyt olla jotenkin mukana ohjelmassa tai että heidän eteensä olisi pitänyt kantaa kultaa ja mirhamia. En tarkoita sitä, etteikö nimenomaan kirjailija olisi tehnyt suurinta työtä teoksensa eteen ja ansaitsisi siitä kunniaa. Tarkoitan vain sitä, että kun lavalla hehkutetaan, että sen-ja-sen kirjailijan uusin teos on ilmestynyt suomeksi, olisi hyvä edes tiedostaa, että kyseinen suomenkielinen laitos ei ole vain mystisesti ilmestynyt jostain, vaan jonkun on pitänyt kirjoittaa se. Suomentajan nimen mainitsemiseen menee pari sekuntia, eikä se maksa mitään.

En usko, että kukaan ilkeyttään tai tahallisesti jättää suomentajan nimen mainitsematta. Jostain syystä se vain tuntuu olevan sellainen asia, jota ei tule usein ajatelleeksi. Joka ei vain tule mieleen. Joka unohtuu. (Ja juuri sen takia minäkin tässä nyt asiasta nillitän.) Helposti sitä ajattelee, että kirjailijahan sen kirjan on kirjoittanut, ja suomentaja vain kääntää sen suomeksi, ikään kuin suomentaminen olisi vain hyvin yksinkertainen, mekaaninen toimenpide, sellainen mitä Google Translatekin tekee.

Mutta kun ei se ole. On totta, että kirjailija on tehnyt suurimman työn: luonut henkilöhahmot ja juonen tyhjästä, sommitellut koko teoksen rakenteen, valinnut tyylinsä ja tehnyt herraties mitä kaikkea, mistä minä suomentajana en ole edes tietoinen. Mutta on myös totta, että teoksen suomenkielisestä versiosta kirjailija ei ole kirjoittanut sanaakaan. Kaikki suomennoksessa olevat sanat ovat kääntäjän valitsemia, harkitsemia ja kirjoittamia. Kirjailijan kirjoittama kirja on aihio, jonka pohjalta suomentaja tekee tulkintansa ja luo uuden teoksen. Suomennos ei ole sama kirja kuin alkuteos. Se on tulkinta siitä, vähän samaan tapaan kuin säveltäjän sävellys saa aina uuden elämän uusien pianistien ja kapellimestarien käsissä. Samaan tapaan kuin laulu saa uuden tulkintansa uuden solistin äänellä.

Suomentaja kirjoittaa teoksen suomeksi, mutta mitään pysyvää, absoluuttista, yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa minkään teoksen suomentamiseen ei ole. Ensinnäkin käännösstrategioita on erilaisia. Joskus, kymmeniä ja kymmeniä vuosia sitten, suosittiin strategiaa, jossa jäljiteltiin alkutekstin rakenteita ja kotoutettiin esimerkiksi nimiä tai tapahtumapaikkoja. Grimmin satujen vanhoissa suomennoksissa näkyy saksan sanajärjestystä, Ihmemaassa seikkaili Alicen sijaan Liisa. Nykyään pidetään suotavampana kotouttaa rakenteita ja pitää nimistö "vieraana"; luoda sujuva suomenkielinen teksti, joka kertoo lukijalle jotain uutta kaukaisista maista ja maailmoista. Mikään käännösstrategioista ei ole yksiselitteisen väärä, ja lukijat odottavat eri aikoina erilaisia käännöksiä. Tämä on myös painavin syy siihen, miksi klassikoita joskus käännetään uudelleen; eri aikojen lukijat odottavat erilaisia tekstejä. Nykyajan lukijat saattavat pitää huonona tekstiä, joka toistaa vieraan kielen rakenteita, vaikka joskus se olisi voinut olla jopa suotavaa.

Toinen suomennokseen olennaisesti vaikuttava seikka on tietysti itse suomen kieli. Sekään ei ole absoluuttinen eikä muuttumaton yksikkö. Meillä jokaisella on oma kielemme, sen huomasin jälleen konkreettisesti viime viikolla käydessäni läpi kustannustoimittajan tuoreimpaan käännöskäsikirjoitukseeni tekemiä (sivumennen sanoen erinomaisen hyviä) korjausehdotuksia. On asioita, jotka on sovittu kieliopissa ja oikeakielisyyssäännöissä, mutta on myös asioita, jotka määräytyvät puhtaasti oman kielen ja kielikorvan mukaan. Mielipideasioita. Sanoja, jotka sopivat jonkun suuhun ja jonkun toisen suuhun eivät. Joku sanoo tismalleen ja joku toinen täsmälleen. Joku sanoo ylipäänsä ja joku toinen ylipäätään. Lauserakenteista puhumattakaan; miksi jokin sanajärjestys tuntuu jostakusta paremmalta kuin toinen? Me kaikki puhumme ja kirjoitamme suomea ja tunnemme oikeinkirjoitussäännöt, mutta se, millaisia sanoja valitsemme ja miten asetamme niitä peräkkäin riippuu omasta kielen tajustamme, omasta kielestämme, joka muotoutuu jatkuvasti elämän mittaan murrealueen, ympäröivän maailman, ympäröivien ihmisten, luettujen kirjojen, lehtien, elokuvien ja uutisjuttujen mukaan. Sillä kielellä kirjoitetaan myös suomennokset. Jos kaksi ihmistä kirjoittaa käännöksen samasta tekstistä, tulos ei ole koskaan samanlainen.

No, miksi et vain kirjoita kirjailijan kielellä ja tyylillä? kuulen jonkun kysyvän. Siksi, että kirjailija ei kirjoita suomeksi. Kirjailija ei edes tiedä, mitä tismalleen tai täsmälleen tarkoittaa, saati sitten, kumpi niistä istuu paremmin kulloiseenkin suomenkieliseen tekstiin. Kirjailija kirjoittaa millä kielellä ikinä kirjoittaakaan, suomentaja lukee tekstin ja yrittää jollain ihmeellisellä silmänkääntötempulla saada aikaan illuusion siitä, että hänen suomenkielinen tekstinsä olisi sama kuin alkuteos. Vaikka todellisuudessa se on tietenkin vain kopio, peilikuva, epämääräinen heijastus, omalla kielellä kirjoitettu, omilla jaloillaan seisova uusi teos. Itse asiassa tapa, jolla suomennoksista puhutaan, on tässä mielessä hieman harhaanjohtava: puhutaan esimerkiksi vaikkapa Virginia Woolfin kirjoittamasta teoksesta Aallot, jonka on suomentanut Kai Kaila, kun todellisuudessa Virginia Woolf on kirjoittanut vain teoksen nimeltä The Waves, jonka suomenkielisen version nimeltä Aallot on kirjoittanut Kai Kaila.

Hiustenhalkomista, ehkä, mutta asia on kuitenkin hyvä tiedostaa. On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, jopa loukkaavaa (ehkä jopa tekijänoikeuslain vastaista), jos julkisessa tilaisuudessa, kuten nyt esimerkiksi kirjallisuusfestivaaleilla, luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) "tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta", eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet. Puhumattakaan siitä, kuinka itse palkintoa jaettaessa korostettiin sitä, että palkinto annetaan kirjalle ja kääntäjä tulee ottamaan sen vastaan. Totta: tarkoituksena oli tosiaan valita ja palkita paras käännöskirja, mutta itse palkintoa, viittätuhatta euroa, on hiukan hankala antaa "kirjalle", vaan se luonnollisestikin myönnetään nimenomaan käännöskirjan kirjoittajalle, joka sattuu olemaan kääntäjä, ihan oikea, olemassa oleva ihminen.

Yllä mainittu ongelma lienee vain juontajan epähuomiossa tekemä tahaton kömmähdys, mutta kertoo paljon siitä, millaisena työnä kääntäminen nähdään – tai pikemminkin siitä, miten kääntäjää ja kääntämistä edelleenkään ei vain nähdä.

Kaikesta huolimatta itse palkinto ­– se, että se on perustettu; tarkoitus, jota varten se on perustettu, ja perusteet, joiden pohjalta se jaettiin – on tietysti äärimmäisen hieno ja huomion arvoinen asia. Riina Vuokko palkittiin ansaitusti hänen suomentamastaan romaanista Viinamaa, jonka kiinankielisen alkuteoksen on kirjoittanut nobelkirjailija Mo Yan.

Myös Helsinki Lit ‑festivaali oli itsessään positiivinen kokemus, ja järjestäjiä ja kustantajia ilahduttanee myös se, että itse kirjat ja kirjallisuus alkoivat kiinnostaa keskusteluja kuunnellutta festivaalivierasta siinä määrin, että salista poistuessani minut valtasi palava halu hankkia kaikki keskustelujen kohteena olleet kirjat käsiini ja ryhtyä lukemaan. Ja mikä hienointa, vaikken osaakaan esimerkiksi venäjää, ruotsia, kiinaa tai arabiaa, pääsen silti nauttimaan kirjailijoiden luomista ainutlaatuisista maailmoista – laadukkaiden käännösten matkassa.

PS. [lisätty jälkeenpäin:] Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir on kuulemma saanut aiheesta palautetta jo usealta taholta, ja ensi vuonna kääntäjät on luvattu nostaa paremmin esiin. Hyvä niin ja hienoa, että pääsemme myös ensi vuonna seuraamaan laadukasta kirjallisuustapahtumaa!

Siinä se nyt makaa työpöydälläni, koko paperipino, jokainen lehti käännettynä ja läpi käytynä. Sain siis juuri trillerin raakaversion valmiiksi, hurraa! Tämän kunniaksi keitin itselleni – en kupillista, vaan pannullisen – teetä, nostan hetkeksi jalat ylös ja huokaisen oikein syvään.

Kovin pitkään en tietenkään ehdi huokaista, koska seuraavaksi tehtävänäni on tarttua tuohon samaiseen kolmesataasivuiseen paperipinoon, kiepauttaa se ympäri ja aloittaa taas alusta, ryhtyä hiomaan kulmia, tarttua yksityiskohtiin, tehdä tietokoneellani luuraavasta tekstimöhkäleestä jollain tavalla esittelykelpoinen. Tuo pikkutarkka piperrys on ehkä se vaihe, josta nautin kaikkein eniten: jotain on jo valmiina, paniikkiin ei ole aihetta, vaan saa vain tuijottaa ajan kanssa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja, pyöritellä, pähkäillä ja miettiä, mitä minä tuollekin oikein tekisin, miten minä nyt tuonkin kaikkein parhaiten muotoilisin. Työvaiheelle on helppo keksiä jos jonkinlaisia vertauskuvia puusepästä kuvanveistäjään, mutta tämä, jonka sanoi joku joskus jossain, on mielestäni ehkä kaikkein osuvin: kun metsästä tehdään peltoa, ensin laitetaan puut matalaksi, sitten ruvetaan kaivelemaan kantoja ja tasoittamaan maata.

Nyt kun puut on vedetty rytinällä poikki ja pinoon, seuraavat pari päivää taidan ottaa peltotyömaahani hiukan etäisyyttä ja rentoutua etäluettaviin energiamittareihin liittyvien teknisten käännösten parissa, mutta maanantaina se sitten alkaa: armoton kantojen kaivaminen ja haravoiminen.