Helsingissä järjestettiin viikonloppuna uusi kansainvälinen kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit. Tapahtuma keskittyi ensisijaisesti maailmankirjallisuuteen ja kansainvälisiin kirjailijavieraisiin, ja ohjelman ydin oli Savoy-teatterin lavalla käydyissä keskusteluissa, joita festivaaliyleisö kuunteli hiljaa ja kiinnostuneena. Minä olin paikalla perjantai-illalla katselemassa ja kuuntelemassa iki-ihanan Aulikki Oksasen, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan lumoavaa runolauluesitystä ja lauantaina seuraamassa kaikkien aikojen ensimmäisen Jarl Hellemann ‑käännöskirjapalkinnon jakotilaisuutta sekä sen jälkeistä ohjelmaa.

Keskustelut olivat mielenkiintoisia ja esiintyjät valovoimaisia, mutta kääntäjänä eräs asia, tai pikemminkin erään asian puuttuminen, pisti vähän ikävästi korvaan. Tapahtumassa, jonka perusajatuksena oli kansainvälisen kirjallisuuden esiin tuominen, ei mainittu lainkaan teosten suomentajia. Kaikilta kirjailijavierailta on suomennettu teoksia, useimmilta lähiaikoina, eihän heitä kai muuten olisi Suomeen kutsuttukaan, mutta niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kyseiset teokset suomeksi, ei edes mainittu.

Enkä minä nyt tarkoita sitä, että suomentajien olisi pitänyt olla jotenkin mukana ohjelmassa tai että heidän eteensä olisi pitänyt kantaa kultaa ja mirhamia. En tarkoita sitä, etteikö nimenomaan kirjailija olisi tehnyt suurinta työtä teoksensa eteen ja ansaitsisi siitä kunniaa. Tarkoitan vain sitä, että kun lavalla hehkutetaan, että sen-ja-sen kirjailijan uusin teos on ilmestynyt suomeksi, olisi hyvä edes tiedostaa, että kyseinen suomenkielinen laitos ei ole vain mystisesti ilmestynyt jostain, vaan jonkun on pitänyt kirjoittaa se. Suomentajan nimen mainitsemiseen menee pari sekuntia, eikä se maksa mitään.

En usko, että kukaan ilkeyttään tai tahallisesti jättää suomentajan nimen mainitsematta. Jostain syystä se vain tuntuu olevan sellainen asia, jota ei tule usein ajatelleeksi. Joka ei vain tule mieleen. Joka unohtuu. (Ja juuri sen takia minäkin tässä nyt asiasta nillitän.) Helposti sitä ajattelee, että kirjailijahan sen kirjan on kirjoittanut, ja suomentaja vain kääntää sen suomeksi, ikään kuin suomentaminen olisi vain hyvin yksinkertainen, mekaaninen toimenpide, sellainen mitä Google Translatekin tekee.

Mutta kun ei se ole. On totta, että kirjailija on tehnyt suurimman työn: luonut henkilöhahmot ja juonen tyhjästä, sommitellut koko teoksen rakenteen, valinnut tyylinsä ja tehnyt herraties mitä kaikkea, mistä minä suomentajana en ole edes tietoinen. Mutta on myös totta, että teoksen suomenkielisestä versiosta kirjailija ei ole kirjoittanut sanaakaan. Kaikki suomennoksessa olevat sanat ovat kääntäjän valitsemia, harkitsemia ja kirjoittamia. Kirjailijan kirjoittama kirja on aihio, jonka pohjalta suomentaja tekee tulkintansa ja luo uuden teoksen. Suomennos ei ole sama kirja kuin alkuteos. Se on tulkinta siitä, vähän samaan tapaan kuin säveltäjän sävellys saa aina uuden elämän uusien pianistien ja kapellimestarien käsissä. Samaan tapaan kuin laulu saa uuden tulkintansa uuden solistin äänellä.

Suomentaja kirjoittaa teoksen suomeksi, mutta mitään pysyvää, absoluuttista, yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa minkään teoksen suomentamiseen ei ole. Ensinnäkin käännösstrategioita on erilaisia. Joskus, kymmeniä ja kymmeniä vuosia sitten, suosittiin strategiaa, jossa jäljiteltiin alkutekstin rakenteita ja kotoutettiin esimerkiksi nimiä tai tapahtumapaikkoja. Grimmin satujen vanhoissa suomennoksissa näkyy saksan sanajärjestystä, Ihmemaassa seikkaili Alicen sijaan Liisa. Nykyään pidetään suotavampana kotouttaa rakenteita ja pitää nimistö "vieraana"; luoda sujuva suomenkielinen teksti, joka kertoo lukijalle jotain uutta kaukaisista maista ja maailmoista. Mikään käännösstrategioista ei ole yksiselitteisen väärä, ja lukijat odottavat eri aikoina erilaisia käännöksiä. Tämä on myös painavin syy siihen, miksi klassikoita joskus käännetään uudelleen; eri aikojen lukijat odottavat erilaisia tekstejä. Nykyajan lukijat saattavat pitää huonona tekstiä, joka toistaa vieraan kielen rakenteita, vaikka joskus se olisi voinut olla jopa suotavaa.

Toinen suomennokseen olennaisesti vaikuttava seikka on tietysti itse suomen kieli. Sekään ei ole absoluuttinen eikä muuttumaton yksikkö. Meillä jokaisella on oma kielemme, sen huomasin jälleen konkreettisesti viime viikolla käydessäni läpi kustannustoimittajan tuoreimpaan käännöskäsikirjoitukseeni tekemiä (sivumennen sanoen erinomaisen hyviä) korjausehdotuksia. On asioita, jotka on sovittu kieliopissa ja oikeakielisyyssäännöissä, mutta on myös asioita, jotka määräytyvät puhtaasti oman kielen ja kielikorvan mukaan. Mielipideasioita. Sanoja, jotka sopivat jonkun suuhun ja jonkun toisen suuhun eivät. Joku sanoo tismalleen ja joku toinen täsmälleen. Joku sanoo ylipäänsä ja joku toinen ylipäätään. Lauserakenteista puhumattakaan; miksi jokin sanajärjestys tuntuu jostakusta paremmalta kuin toinen? Me kaikki puhumme ja kirjoitamme suomea ja tunnemme oikeinkirjoitussäännöt, mutta se, millaisia sanoja valitsemme ja miten asetamme niitä peräkkäin riippuu omasta kielen tajustamme, omasta kielestämme, joka muotoutuu jatkuvasti elämän mittaan murrealueen, ympäröivän maailman, ympäröivien ihmisten, luettujen kirjojen, lehtien, elokuvien ja uutisjuttujen mukaan. Sillä kielellä kirjoitetaan myös suomennokset. Jos kaksi ihmistä kirjoittaa käännöksen samasta tekstistä, tulos ei ole koskaan samanlainen.

No, miksi et vain kirjoita kirjailijan kielellä ja tyylillä? kuulen jonkun kysyvän. Siksi, että kirjailija ei kirjoita suomeksi. Kirjailija ei edes tiedä, mitä tismalleen tai täsmälleen tarkoittaa, saati sitten, kumpi niistä istuu paremmin kulloiseenkin suomenkieliseen tekstiin. Kirjailija kirjoittaa millä kielellä ikinä kirjoittaakaan, suomentaja lukee tekstin ja yrittää jollain ihmeellisellä silmänkääntötempulla saada aikaan illuusion siitä, että hänen suomenkielinen tekstinsä olisi sama kuin alkuteos. Vaikka todellisuudessa se on tietenkin vain kopio, peilikuva, epämääräinen heijastus, omalla kielellä kirjoitettu, omilla jaloillaan seisova uusi teos. Itse asiassa tapa, jolla suomennoksista puhutaan, on tässä mielessä hieman harhaanjohtava: puhutaan esimerkiksi vaikkapa Virginia Woolfin kirjoittamasta teoksesta Aallot, jonka on suomentanut Kai Kaila, kun todellisuudessa Virginia Woolf on kirjoittanut vain teoksen nimeltä The Waves, jonka suomenkielisen version nimeltä Aallot on kirjoittanut Kai Kaila.

Hiustenhalkomista, ehkä, mutta asia on kuitenkin hyvä tiedostaa. On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, jopa loukkaavaa (ehkä jopa tekijänoikeuslain vastaista), jos julkisessa tilaisuudessa, kuten nyt esimerkiksi kirjallisuusfestivaaleilla, luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) "tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta", eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet. Puhumattakaan siitä, kuinka itse palkintoa jaettaessa korostettiin sitä, että palkinto annetaan kirjalle ja kääntäjä tulee ottamaan sen vastaan. Totta: tarkoituksena oli tosiaan valita ja palkita paras käännöskirja, mutta itse palkintoa, viittätuhatta euroa, on hiukan hankala antaa "kirjalle", vaan se luonnollisestikin myönnetään nimenomaan käännöskirjan kirjoittajalle, joka sattuu olemaan kääntäjä, ihan oikea, olemassa oleva ihminen.

Yllä mainittu ongelma lienee vain juontajan epähuomiossa tekemä tahaton kömmähdys, mutta kertoo paljon siitä, millaisena työnä kääntäminen nähdään – tai pikemminkin siitä, miten kääntäjää ja kääntämistä edelleenkään ei vain nähdä.

Kaikesta huolimatta itse palkinto ­– se, että se on perustettu; tarkoitus, jota varten se on perustettu, ja perusteet, joiden pohjalta se jaettiin – on tietysti äärimmäisen hieno ja huomion arvoinen asia. Riina Vuokko palkittiin ansaitusti hänen suomentamastaan romaanista Viinamaa, jonka kiinankielisen alkuteoksen on kirjoittanut nobelkirjailija Mo Yan.

Myös Helsinki Lit ‑festivaali oli itsessään positiivinen kokemus, ja järjestäjiä ja kustantajia ilahduttanee myös se, että itse kirjat ja kirjallisuus alkoivat kiinnostaa keskusteluja kuunnellutta festivaalivierasta siinä määrin, että salista poistuessani minut valtasi palava halu hankkia kaikki keskustelujen kohteena olleet kirjat käsiini ja ryhtyä lukemaan. Ja mikä hienointa, vaikken osaakaan esimerkiksi venäjää, ruotsia, kiinaa tai arabiaa, pääsen silti nauttimaan kirjailijoiden luomista ainutlaatuisista maailmoista – laadukkaiden käännösten matkassa.

PS. [lisätty jälkeenpäin:] Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir on kuulemma saanut aiheesta palautetta jo usealta taholta, ja ensi vuonna kääntäjät on luvattu nostaa paremmin esiin. Hyvä niin ja hienoa, että pääsemme myös ensi vuonna seuraamaan laadukasta kirjallisuustapahtumaa!

Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu täytti syyskuussa kuusi vuotta. Eräs kysymys, jota minulta kysytään toistuvasti, kun toiminimestäni tulee puhetta, on: Mistä nimi tulee? Miksi Lokakuu? Ja mikäpä olisi parempi aika pohtia vastausta kuin nyt, vaahteranlehtien helottaessa oransseina ikkunani takana.

Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, juuri nimen valitseminen oli yksi hankalimmista päätöksistä toiminimeä perustaessani. Pyörittelin tuolloin kuusi vuotta sitten kielenpäässäni lukuisia eri vaihtoehtoja. Halusin, että nimi kuvaa jollain lailla toimialaa tai minua itseäni, että se tuntuu omalta, että siinä on jokin idea. Parhaat vaihtoehdot tuntuivat olevan jo varattuja, mutta lopulta loppusuoralle pohdinnoissani kipusivat kaksi kandidaattia: Oonan käännöspalvelu ja Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu. Päädyin näistä jälkimmäiseen. Se kuulosti vähemmän itsestään selvältä, enemmän ammattimaiselta; sellaiselta, että siinä on jokin juju.

Mikä juju nimessä sitten on? No, olen syntynyt lokakuussa, ja lokakuu on minusta omalla tavallaan vuoden parasta aikaa. Luonto verhoutuu lempiväreihini, ilma on kuulas ja kirpeä, rapeat lehdet tuoksuvat. Vielä ei ole synkkää ja pimeää, mutta on jo lupa rauhoittua nojatuolin nurkkaan niiden kliseisten villasukkien ja hyvän kirjan kanssa. Lokakuu on osa minua, ja se kertoo hiukan siitä, millainen minä olen ihmisenä. Nimi tarjosi myös oivallisen ylimääräisen syyn sovittaa yrityksen visuaalinen ilme lämpimiin syksyn väreihin, minun väreihini.

Myöhemmin oivalsin, että lokakuussa on myös hauska viittaus lokalisointiin. Lokalisoinnilla tarkoitetaan tavallisesti nettisivujen kääntämistä, jota minäkin toki teen. 

Joku on joskus aprikoinut, onkohan toiminimelläni jotain tekemistä av-kääntäjien perustaman ns. lokakuun liikkeen kanssa. Ei ole. (Liike sai alkunsa lokakuussa 2012, kun MTV Media ulkoisti tekstityspalvelunsa Broadcast Text Internationalille. Voit lukea lisää av-kääntäjien tilanteesta sivustosta www.av-kaantajat.fi).

Miksi sitten käännös- ja kielipalvelu eikä vain yksinkertaisesti käännöspalvelu? Ensinnäkin sanojen rytmitys kuulosti minusta jollain selittämättömällä tavalla paremmalta, vaikka pitkässä rimpsussa omat hankaluutensa ovatkin. Toiseksi halusin korostaa sitä, että tarjoan käännöspalvelujen lisäksi myös kielentarkistuspalveluja. Oikoluen suomenkielisiä tekstejä, ja voin haluttaessa tehdä myös laajempaa tekstinmuokkausta, jossa pelkkien kielioppivirheiden karsimisen sijaan sujuvoitetaan tekstiä ja ilmaisua tai kirjoitetaan tekstejä kokonaan alusta.

Olin Lokakuuta perustaessani 23-vuotias opiskelija, ja se on elättänyt minut siitä lähtien. Toiminimen perustaminen oli päätös, jota en ole katunut kertaakaan. Nykyään puhutaan paljon pakkoyrittäjyydestä ja yrittäjyyden ongelmista. Näitäkin toki nyky-yhteiskunnassa esiintyy, mutta minulle toiminimi on ennen kaikkea väline, joka mahdollistaa ammattini harjoittamisen. Lokakuun avulla voin tehdä monipuolisesti kaikkea sitä, missä olen hyvä – ja mikä mainiointa, juuri sillä tavalla kuin itse katson parhaaksi. Kaikki langat ovat tukevasti omissa käsissäni, ja siitä minä kyllä tykkään.

Yksi olennaisimpia kääntäjän työtä kuvaavia tekijöitä on näkymättömyys. Hyvä käännös on teksti, jota lukiessa ei edes huomaa lukevansa käännöstä, ja siksi myös itse kääntäjän olemassaolo tuppaa melko usein jäämään unohduksiin. Tämä on myös yksi kääntäjän työn ongelmallisimmista piirteistä: kääntäjien on vaikea saada ansaitsemaansa huomiota ja arvostusta, jos työn tekijöiden oletetaan pysyvän piilossa.

Suomen kokoisessa maassa, suomalaisella kielialueella, käännösten merkitys on kuitenkin valtava. Elämme joka hetki käännösten ympäröiminä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuka on kirjoittanut päivittäin käyttämiesi tietokoneohjelmien tai nettisivujen tekstit, entä digiboksin valikot? Kuka on kirjoittanut kahvinkeittimen käyttöoppaan ja muropakkauksen tuoteselosteen, entä EU:n kurkkudirektiivit? Kenen ansiosta ymmärsit jo yhdeksänvuotiaana, mitä Ridge ja Brooke huokailivat televisiossa? Kenen näppäimistöllä on näpytelty lempikirjasi unohtumattomimmat rivit?

Kuva Tove Janssonin teoksesta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (WSOY).

Totta puhuen minäkään en ennen kääntäjänopintojani juuri kiinnittänyt huomiota siihen, kuka kirjojen suomenkieliset versiot – eli ne versiot, jotka tosiasiassa luin – oli kirjoittanut. En ehkä myöskään ajatellut kääntämistä muuna kuin mekaanisena työnä, jossa alkutekstin sanoille etsitään kohdekieliset vastineet. Kuka tahansa kääntämiseen vähänkin perehtynyt (tai vaikkapa Google Translatea kokeillut) pystyy kuitenkin toteamaan, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka tekstin, olipa se sitten kepeä markkinointiteksti tai suuri sukupolviromaani, alkuperäinen kirjoittaja onkin eittämättä tehnyt suurimman ja luovimman työn, ei kääntäjäkään voi vain pyyhkiä vieraskielisiä sanoja pois ja tuupata tilalle suomenkielisiä. Teksti on muotoiltava ja kirjoitettava kokonaan uudestaan, eikä kääntäjän tärkein taito olekaan vieraan kielen taito, vaan taito ilmaista itseään sujuvasti omalla äidinkielellään.

Oho, luulin jo lipsahtaneeni aiheesta sivuun, mutta itse asiassa sen pohtiminen, mitä kääntäminen oikeastaan on ja mitä sen tekeminen vaatii kääntäjältä, on varsin olennainen osa näkymättömyyden ongelmaa. Jos ei tiedetä, mitä kääntäjä tekee ja miten, on vaikea ymmärtää, että suomenkieliset tekstit eivät vain mystisesti ilmesty jostain, vaan että niiden eteen tehdään työtä. Asia on juuri kuten Nobel-kirjailija José Saramago on todennut: "Writers create national literature [...], world literature is written by translators." (Kirjailijat luovat kansalliskirjallisuutta, maailmankirjallisuus on kääntäjien kirjoittamaa.)

Näkymättömyys tekstissä ei kärsi siitä, jos kääntäjän olemassaolo tunnustetaan tekstin ulkopuolisessa maailmassa. Suomentajan nimi tulisi aina mainita esimerkiksi käännöskirjallisuutta koskevissa lehtijutuissa ja kritiikeissä (mutta valitettavan usein se jää kuitenkin mainitsematta). Kaikkea vastuuta näkyvyydestä ei kannatakaan sysätä muille, vaan kääntäjät voivat myös itse pyrkiä nousemaan koloistaan ja korottamaan ääntään. Chris Durban piti elokuussa FIT:n kansainvälisessä kääntäjien kongressissa inspiroivan esityksen siitä, kuinka kääntäjien pitäisi lopettaa varjoissa luikkiminen, astua esiin ja kertoa muulle maailmalle siitä, mitä he tekevät. Ehkä tällöin, pikkuhiljaa, kääntäjän olemassaolosta tulisi itsestäänselvyys, joka ei pääsisi unohtumaan kriitikoilta, toimittajilta tai kirjallisuusbloggaajiltakaan. Ehkä tällöin yhä useampi markkinointiosasto ymmärtäisi asettaa käännökselle muitakin kriteerejä kuin sen, mistä sen halvimmalla ja nopeiten saa. Yksi tämänkin blogin tavoitteista on näkymättömyysviitan karistaminen ja sen raottaminen, mitä kääntäjän kammion uumenissa tapahtuu.

Vilkaisehan siis sinäkin tänään illalla kirjaa lukiessasi, kuka käsissäsi olevan suomenkielisen teoksen on tosiasiassa kirjoittanut, tai jää tv-ohjelman loputtua odottamaan tekstittäjän nimeä. Me olemme kaikkialla ympärilläsi, huomasitpa sinä sitä tai et.