Taas se aika vuodesta. Kirjamessut. En ole suuri hälinän ja ihmispaljouden ystävä, mutta jostain syystä kirjamessut saavat minut silti vuosi toisensa perään lapsellisen innostuksen valtaan. Ehkä syy on siinä, että koko tuo hälinä ja väenpaljous keskittyy kirjojen ympärille. Kaikki nuo ihmismassat ovat lähteneet liikkeelle ja kokoontuneet yhteen vain kirjojen takia! No, joku toki voi olla paikalla metrilakun, julkkisten tai yleisen markkinahysterian takia, mutta ei anneta sen häiritä. Hyvähän se sitä paitsi on, jos markkinahumua ja jonkinmoista pöhinää saadaan luotua myös kustannusalalle – ilman maksavia asiakkaita ei sekään tule toimeen.

Toinen asia, joka minua vetää messuille, on tunne tietynlaiseen ammatilliseen yhteisöön kuulumisesta. Jos lukeminen on yksinäinen harrastus, niin kirjojen tekeminen se vasta yksinäistä puuhaa onkin. Teen mielelläni tikusta asiaa ja käytän kaikenlaiset järkevät mahdollisuudet poistua kotoa kääntäjän kammiostani ihmisten ilmoille. Kirjamessuilla näkee aina tuttuja ja voi kantaa oman kortensa kekoon esimerkiksi kääntäjien näkyvyyden lisäämiseen. Tänä vuonna kävin sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turussa osallistuin kansainvälisen kääntäjienpäivän seminaariin, päivystin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL) osastolla ja kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja. Helsingissä, viime viikolla, olin niin ikään SKTL:n osastolla päivystäjänä ja live-kääntäjänä, kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja (ja toki muitakin ohjelmanumeroita) sekä ostamassa hyvää kirjallisuutta.

Kirjamessut lienevät hyvä veruke kirjoittaa täällä blogissakin hiukan kirjoista. Messuilla tulee aina tehtyä jos jonkinlaisia löytöjä, ja voisinkin nyt ottaa tekemistäni sijoituksista kaiken ilon irti ja perustella (ennen kaikkea ehkä itselleni), miksi minun piti hankkia omaan kirjahyllyyni juuri ne teokset, jotka messuilta tulin ostaneeksi.
​
Kirjojen elinkaari ilmestymispöhinästä alelaariin on nykyään valitettavan lyhyt, eikä useimpia kirjoja edes ole saatavilla kirjakaupoissa enää muutama vuosi niiden ilmestymisen jälkeen. Onneksi on kirjastot. Ja antikvariaatit. Olen metsästänyt jo pidemmän aikaa Emily Brontën Humisevaa harjua Juhani Lindholmin suomennoksena (Otava 2006), ja nyt se löytyi sattumalta messujen loputtomasta antikvariaattien merestä. Kirjahyllystäni löytyy jo entuudestaan Helka Varhon suomennos vuodelta 1947, sekin divarilöytö vuosien takaa. Olen lukenut Humisevan harjun nimenomaan Varhon versiona. En pitänyt kirjasta, ja vasta sittemmin olen tullut ajatelleeksi, voisiko tämä johtua suomennoksesta. Lindholmin tekstin kohdalla tätä ongelmaa tulee tuskin olemaan, joten kunhan vielä joskus ehdin tuonkin version lukemaan, selviää, eikö Heathcliffin ja Catherinen tarina vain iske minuun vai liittyivätkö lukukokemuksen ongelmat suomennoksen kieleen.

Samasta messukojusta mukaan tarttui Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar 2011, suom. Ulla Lempinen). Luin kirjan muutama vuosi sitten ja ihastuin paitsi itse tarinaan, myös Lempisen suomennokseen. Kirjan rakenne on hiottu ja mietitty viimeisen päälle: tarina on koukuttava, ja tapa, jolla juoni oli punottu, sai minut miettimään, että kirjasta saisi oivallisen Hollywood-elokuvan. Suomennoksessa on nokkelaa kielellistä leikkiä, joka sai minut melkein hihkumaan ääneen. Tähän viittaa myös kirjan nimi, Käännöksiä. Kun siirtolaistaustaisen päähenkilön kielitaito ei ole vielä kovin hyvä, muiden ihmisten puheessa vilisee sanoja, joilla ei ole hänen päässään vielä merkitystä tai vakiintunutta muotoa, ne ovat vain äänneyhdistelmiä muiden joukossa. Tätä vierautta kuvaavat suomennoksessa sananmuunnokset ja kirjainten leikki, kuten tässä keskustelussa sivulla 69:

​Hieman tuoreempaa käännöskirjallisuutta edustaa viime vuonna ilmestynyt suomennos Vladimir Nabokovin teoksesta Pale Fire. Kristiina Drewsin suomennos, Kalvas hehku, oli keväällä ehdolla Mikael Agricola -palkinnon saajaksi merkittävän kaunokirjallisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta. Kirjan alkukielinen versio on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomennos klassikolle saatiin vasta nyt.

Kalvaan hehkun ostopäätös saattoi johtua osin siitä, että olin kuuntelemassa teoksesta Wine Cornerin lavalla käytyä keskustelua, mutta toki olin ollut kirjasta kiinnostunut jo aiemminkin. Täysverinen messuheräteostos, siis kirja, jota minulle ei olisi tullut mieleen ostaa ilman messuesityksiä, sen sijaan oli Liisa Kasken toimittama Kalevala ja opas sen lukemiseen (SKS 2015). Satuin puolivahingossa paikalle kuuntelemaan Kasken ja Seppo Knuuttilan Kalevala-aiheista keskustelua ja sen jälkeen oivallista Kalevala 20 minuutissa -esitystä, jossa Ida Heimonen, Maria Myllykangas, Kaisa Pudas, Riina Salmi ja Markus Virtanen yhdistelivät kaikkea rap-battlesta pehmolelunukketeatteriin. Näiden esitysten aikana mielessäni kirkastui paitsi ajatus ostaa vielä tämä kirja, myös vielä yksi lisäsyy pitää kirjamessuista: kirjanystävien satunnaiset kohtaamiset. Missä muualla voi käydä niin, että viereen istuu ventovieras ihminen, joka muitta mutkitta tokaisee tervehdykseksi: "Pidätkö sinä Kalevalasta? Mä RAKASTAN sitä!"
​
Kyllä, minäkin pidän Kalevalasta. Liisa Kasken toimittama laitos on lisäksi niin kaunis ja kaikkine lisäherkkuineen niin informatiivisen oloinen, että pakkohan se oli napata mukaan (vaikka Kalevala ​totta puhuen kirjahyllystäni jo löytyykin). Jonnekin mielen perukoille jäi myös kytemään ajatus Seppo Knuuttilan kehuman Kalevala-äänikirjan hankinnasta. Kalevala CD-levyllä, totta tosiaan! Runonlaulanta kohtaa nykymaailman: eihän kaikkea kirjallisuutta ole välttämättä tarkoitettu silmillä, vaan korvilla nautittavaksi.

​Jotta kirjoitukseni ei jäisi pelkäksi käännöskirjallisuuden ja kansallisrunouden hehkutukseksi, mainittakoon messujen humusta myös yksi kotimainen kirjauutuus. Yksi tämän kirjasyksyn ehdottomista helmistä on nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit (Otava 2015). Luin Pekkolan romaanin jo aiemmin syksyllä, ja se taitaa olla paras kirja, johon olen aikoihin tarttunut. Kirja on taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu (mikä lämmittää aina tällaisen pilkunviilaajan sydäntä), ja tarina on koskettava, avartava, yleismaailmallinen ja aina ajankohtainen. Lukukokemus sykähdytti juuri sillä tavalla kuin kuuluukin. Hengästytti. Tuli sellainen olo, että pitäisi pyyhkiä hikeä ja kyyneleitä – sielusta. Jos luet tänä vuonna vain yhden kotimaisen kirjauutuuden, se voisi olla tämä.

Kun nyt suosittelun tielle lähdettiin, on pakko suositella sielunruuan lisäksi myös ihan oikeaa ruokaa, koska vaikka kirjallisuus lähinnä henkisen puolen harrastus onkin, ei sitäkään, eikä varsinkaan messuhallien hulinaa, kukaan jaksa ilman kunnollista vatsantäytettä. Helsingin messukeskuksessa parasta vastinetta rahalleen ei suinkaan saa messukahvilan nahistuneista sämpylävitriineistä, vaan ravintolakäytävän varrella sijaitsevasta Wok'n'Currysta (tai Curry'n'Wokista, en kuollaksenikaan muista, miten päin tämä on). Lienee sanomattakin selvää, että paikka, josta saa niin paljon papadamia kuin jaksaa syödä, on kokemisen arvoinen, mutta mikä parasta, intialaistyylisen buffetin muukin ruoka on todella maukasta. Tämä siis vinkkinä ensi syksyn kirjamessuja tai mahdollisia muita messuja ajatellen. (Ja kun jälkiruokahammasta alkaa kolottaa, voikin suunnistaa yläkertaan ruokamessujen maistiaistiskien ääreen.)
​
Messujen jälkeen, sielu ja ruumis ravittuna, on mukava palata taas arkeen. Lukemista odottavien kirjojen pino työpöydälläni on kasvanut jälleen, mutta en pääse vielä iskemään siihen kiinni. Seuraavana työsarkanani on avata messuilla kaiken kansan edessä työstämäni käännöstiedosto täällä oman työhuoneen rauhassa ja ihmetellä, mitä kaikkea minä olen siihen messuosaston hälinän keskellä oikein naputellut.

Yksi taka-ajatus tätä blogia perustaessani oli se, että täällä saisin kerrankin ihan luvan kanssa jaaritella tekemistäni käännöksistä. Käytännössä tämä koskee lähinnä kirjallisuuden käännöksiä, koska asiatekstikäännösten yksityiskohdista en joko voi (kääntäjän vaitiolovelvollisuuden takia) tai viitsi (tekstien yleisen kiinnostavuuden takia) täällä julkisesti repostella. Kirjallisuuden käännöksiä olen tehnyt tähän mennessä neljä, ja aloitan nyt jaarittelun muistelemalla niistä viimeisintä, L. Marie Adelinen englanninkielisestä alkuteoksesta S.E.C.R.E.T Revealed suomennettua eroottista viihderomaania S.E.C.R.E.T. – Nautinnon kutsu, joka ilmestyi Otavan Seven-pokkarina viime kesänä.

Kyseisessä käännöstyössä itselleni ehkä silmiinpistävintä oli se, että tämänkaltaisten viihdepokkarien kääntämistä näemmä pidetään yleisesti ottaen helppona, nopeana ja triviaalina puuhana. Ihmisten ensireaktio pakollisten naureskelujen, punastelujen tai kauhistelujen jälkeen oli tietäväinen "no äkkiäkös sinä tuommoisen käännät". Tämä on tietysti jossain määrin tottakin: Nautinnon kutsu on kepeä ja helppolukuinen viihderomaani, jonka ei ole tarkoituskaan olla taiteellista ja maailmoja järisyttävää laatu- tai korkeakirjallisuutta (joiden määritteleminen on siinä määrin vaikeaa ja kiistanalaista, etten sitä ryhdy tässä tämän kummemmin tekemään. Uskon kuitenkin, että kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitan). Tämän takia kääntäjänkään ei tarvitse teosta suomentaessaan miettiä yökausia luovia ja poikkeuksellisia tapoja muotoilla lauseita tai pohtia päätään puhki teoksen kätkettyjä merkityksiä, alluusioita tai intertekstuaalisuutta. Verrattain yksinkertaista tekstiä on tietysti verrattain helpompi ja nopeampi tuottaa myös suomeksi kuin monimerkityksistä, loppuunsa hiottua "korkeakirjallista" ilmaisua, jonka jokaisella elementillä on omat tarkkaan harkitut tehtävänsä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että käännöksen voisi tehdä jollain lailla hutaisten, vasemmalla kädellä, vähän sinne päin, kuten minullekin yllättävän monelta taholta vihjailtiin. Laadukas kirjallisuus ja laadukas käännös ovat nimittäin kaksi aivan eri asiaa. Jos alkuteksti ei ole jonkun mielestä "hyvä" sen takia, että se ei ole korkeakirjallisuutta, laaduttoman käännöksen ominaisuuksia sen sijaan ovat esimerkiksi käännösvirheet, interferenssi (eli alkukielen rakenteet, joita kohdekielessä ei ole, esim. englannin sanajärjestys suomenkielisessä tekstissä) tai alkuteoksesta poikkeava tyylilaji. Tällaisia ongelmia alkutekstissä ei edes voi olla. L. Marie Adelinen kirjoittama kirja S.E.C.R.E.T Revealed on oikeakielinen, ymmärrettävä, virheettömällä englannin kielellä kirjoitettu teos. Jos kääntäjä tekisi työnsä hutaisten, lopputuloksena olisi kirjoitus- ja käännösvirheitä vilisevä, vaikeasti hahmotettava ja vieraan kielen rakenteita toistava kyhäelmä – mitä alkuteos siis ei missään olosuhteissa ole, vaikka kuinka "viihdekirjallisuutta" olisikin. Toisin sanoen, jos kääntäjä haluaa saada aikaan toimivan ja tarkoituksenmukaisen käännöksen mistä tahansa alkutekstistä, hänen on aina tehtävä oma työnsä hyvin ja huolellisesti.

Nautinnon kutsun käännösprosessi oli siis pohjimmiltaan aivan samanlainen kuin minkä tahansa muunkin työn kohdalla: kääntäjä istahti tietokoneensa ääreen ja naputteli kirjain, tavu, lause, päivä kerrallaan suomenkielisiä sanoja kuvaruudulle. 

Millä tavalla tämän kirjan kääntäminen sitten poikkesi muista käännöstöistä? Mikä oli erityistä juuri tässä teoksessa? Kuten sanottua, teksti oli pääosin selkeää ja yksinkertaista, mutta kuten kaikissa muissakin teksteissä, myös tässä kirjassa oli tekstin erityispiirteisiin ja erityisluonteeseen liittyviä pähkinöitä purtavaksi. 

Käännösongelmista ehkä mittavin oli kirjan lukuisten seksikohtausten kääntäminen. Tämä piti tehdä mahdollisimman luontevasti, suomen kieleen ja suomalaiseen vastaavaan genreen sopivalla tavalla. Samalla kun asiat piti saada ilmaistua rakenteellisesti sujuvasti ja tarpeetonta korniutta vältellen, oli myös tunnustettava se tosiasia, että tällaiset kuvaukset ovat aina, ainakin minun silmissäni, hieman korneja ja itsetarkoituksellisuudessaan kömpelöitä. Kääntäjän näkökulmasta –  tekstin muotoilun ja edes jonkinasteisen luontevuuden kannalta mukavimpia olivatkin sivumennen sanoen sellaiset kuumat kohtaukset, joissa ei kuvailtu yksityiskohtaisesti ruumiinosia tai niiden liikeratoja, vaan ilmaistiin asiat epäsuoremmin (mutta kuitenkin tyylilajille uskollisesti niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kohtauksessa tapahtuu). Jos esimerkkejä kaivataan, sellainen löytyy esimerkiksi suomennoksen sivulta 170: "hän rynkytti minua niin lujaa että jouduin nostamaan käteni auton kattoon, jotta pääni ei olisi hakannut sitä vasten." Yksinkertainen ja sujuva, ei aivan yksityiskohtiin menevä, mutta kuitenkin harvinaisen havainnollinen virke, eikö?

Yleisesti ottaen Nautinnon kutsu ja koko S.E.C.R.E.T.-sarja (jonka aiemmat kaksi osaa on suomentanut Riie Heikkilä) on genressään varsin sympaattinen ja hyväntahtoinen tapaus. Sarjan kantavana ideana on naisten itsetunnon, itsetuntemuksen ja itsearvostuksen nostaminen, oman polun löytäminen, itsenäistyminen ja rohkeus elää juuri sellaista elämää kuin itse haluaa. Tärkeitä teemoja ovat pelkojen voittaminen, epäitsekkyys, terve itsekkyys ja naisten vapautuminen. Teemoja käsitellään suurelta osin seksuaalisuuden kautta, mutta niitä heijastetaan myös muille elämän aloille. Kirjat ovat helppolukuisia ja viihdyttäviä – hyvän mielen kirjoja, joiden perimmäisenä tarkoituksena ei ole naisten alistaminen tai vahingoittaminen vaan voimaannuttaminen.

Seksikohtausten ulkopuolella teksti on kauttaaltaan kevyttä, paljon dialogia ja henkilöhahmojen ajatuksia, tunteita ja huudahduksia sisältävää kerrontaa. Sävy on yleiskielinen, mutta kepeä ja jutusteleva, hetkittäin humoristinenkin. Tällaisen epämuodollisen kielen muokkaaminen suomalaisittain luontevaan ja sujuvaan asuun vaatii kääntäjältä välillä heittäytymistä ja eläytymistä, oman kielen löytämistä ja vapauksien ottamista. Yksi omista suosikkikohdistani kirjassa on humoristinen tilanne, jossa vääränlaiset alusvaatteet aiheuttavat päähenkilön mielessä suurta draamaa ja kuohuntaa kriittisellä hetkellä.

Nautinnon kutsu oli työnä uusi, omanlaisensa teksti, joka tarjosi virkistävän ja mielenkiintoisen sukelluksen jälleen kerran aivan uudenlaiseen maailmaan. Ja minun tehtävänäni oli, kuten jokaisen muunkin toimeksiannon kohdalla, kirjoittaa teokselle mahdollisimman hyvä ja tarkoituksenmukainen suomennos. Jos haluat arvioida, miten hyvin onnistuin tehtävässäni, ei muuta kuin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan – siellä se Nautinnon kutsu sinullekin huhuilee.

English summary: Does only 'high-quality literature' deserve high-quality translations? Absolutely not. Quality literature and quality translation are two completely different things. Quality literature, or 'high' literature, is a disputable concept, for which I am not even going to try give a thorough description – roughly put, it is literature regarded as art: meaningful, deep, and aesthetically valuable, whereas quality translation (also a disputable concept), is a text that, roughly put, expresses the meaning and form of the source text in another language. This means that whatever the source text is like, the translator cannot do their job poorly or sloppily unless they want to end up with a translation that is full of (translation) mistakes and/or interference (importation of lexical/syntactic elements from the source text), or that is stylistically different from the source text – elements of a poor translation that are never present in a source text.

What made me think of all this was my latest published work, S.E.C.R.E.T. – Nautinnon kutsu,  the Finnish translation of S.E.C.R.E.T. Revealed, written by L. Marie Adeline (2014), an erotic novel that many people seemed to view as "a very easy and quick translation job". I sure didn't see it like that. For me, it was an entertaining and quickly-read, a benevolent and carefree book, and my job was, as always, to write a suitable and good Finnish translation, to somehow tackle all the tricky erotic scenes and to find a way to express the chatty narration in fluent Finnish. Another one-of-a-kind translation job that I was to complete as well as I could.