Vietin eilen antoisan päivän Helsingin kirjamessuilla. Kirjamessut ovat kuuluneet jokasyksyisiin rutiineihini jo vuosia – ensin Turussa, sittemmin Helsingissä. Olen joskus aiemminkin todennut, että saisin messuilla kulumaan miten paljon aikaa tahansa, mutta eilinen yhdeksän tuntia on kyllä tähänastinen ennätys. Ja voi miten paljon kaikkea noihin tunteihin mahtuikaan.

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla muutenkin kuin huvin ja mielenkiinnon vuoksi. Päivystin aamulla pari tuntia Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton, SKTL:n, osastolla. Osasto on vuosi toisensa jälkeen pikkuruinen ja melko hankala löytää, mutta sille kannattaa silti ehdottomasti poiketa, sillä siellä voi nähdä ihka oikean suomentajan työssään, ihan livenä. Minun päivystysvuoroni aikana työn touhussa oli Laura Lahdensuu, joka käänsi 1500-luvun italialaista tekstiä suomeksi. Ohikulkijat pääsivät ihastelemaan ja ihmettelemään työn kulkua osastolla olleesta kuvaruudusta.

Lisäksi tarjolla oli vino pino Kääntäjä-lehtiä ja tietoa liitosta, selailukappaleet Mikael Agricola- ja J.A. Hollo ‑palkinnot voittaneista suomennoksista sekä SKTL-kyniä ja ‑heijastimia, joista etenkin ohikulkeneet koululaiset olivat kovin innoissaan. Heijastin kieltämättä onkin äärimmäisen hieno – minä ainakin ripustan sen takkiini saman tien.

Vaikka SKTL:n osasto ei kovin näkyvällä paikalla ollutkaan, muuten kirjamessut ovat kyllä melkoinen kääntäjien temmellyskenttä, ainakin jos asiaa osaa oikealta kantilta tarkastella. Ohjelmassa oli jos jonkinlaisia keskusteluja ja haastatteluja, joissa suomentaja oli osapuolena. Itse olin perjantaina kuuntelemassa muun muassa paneelikeskustelua, jonka otsikko oli Suomentaminen – Mission Impossible. Keskustelemassa olivat suomentajat Tarja Roinila, Miika Luoto, Arto Kivimäki ja Kristiina Lähde, ja yleisössäkin istui suuri joukko pitkän linjan suomentajia Kersti Juvasta Oili Suomiseen – tämä vinkkinä niille, jotka haluavat julkkisbongata ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet suomeksi ison osan maailmankirjallisuuden klassikoista.

Maailmankirjallisuuden klassikoista oli puhe myös aiemmin iltapäivällä messuhallin Wine Cornerissa, jossa Savukeitaan Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen keskustelivat Virginia Woolfista. Savukeidas on kustantanut viime vuosina Sutisen suomentamana Woolfin uran alkupään tuotantoa, jota ei ole aiemmin suomennettu. (Itsekin käväisin keskustelun jälkeen ostamassa Savukeitaan osastolta Woolfin esikoisromaanin Menomatka, jonka suomennos tosin ei ole saanut aivan parasta vastaanottoa.) Seuraavaksi Savukeitaalta alkaa kuulemma ilmestyä suomennoksia Woolfin päiväkirjoista. Taisin jo luvata kassalla tuota Menomatkaa ostaessani, että minä kyllä ostan myös nuo päiväkirjat sitten, kun ne ilmestyvät. Ensimmäisen niistä olen jo lukenut, ja se löytyy hyllystäni, englanniksi tietysti tosin, koska kirjoitin siitä kirjallisuustieteen proseminaarityöni vuonna 2006. Virginia Woolf on kiehtova, lähes taianomainen hahmo, jonka elämään ja ajatuksiin päiväkirjat tarjoavat ainutlaatuisen kurkistuskanavan. Lisäksi päiväkirjat ovat kiinnostava katsaus historiaan: ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneiden vuosien Britanniaan aina 40-luvulle saakka.

Virginia Woolfista voidaankin hypätä sujuvalla aasinsillalla naiseen, josta Woolf on todennut näin: naisista täydellisin taiteilija, kirjailija jonka kirjat ovat kuolemattomia. Kyseessä on tietysti Jane Austen. Pääsin perjantai-illan messuhuumassa kuuntelemaan vielä yhtä erinomaista esitystä, taiteilijaprofessori Kersti Juvan ja Austenin teoksia tutkineen professori Heta Pyrhösen keskustelua Juvan hiljattain uudelleenkääntämästä Austen-klassikosta, Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Juva luki otteita käännöksestään, ja yleisön nauru ja mukana eläminen todistivat sen, että romaani on saanut ansaitsemansa hersyvän, Austenin nerokkuutta kunnioittavan suomenkielisen version.

Keskustelun päätteeksi Juva siirtyi Teoksen osastolle signeeraamaan kirjaa. Tämä ei ollut viralliseen ohjelmaan merkitty ohjelmanumero, mutta olen äärimmäisen onnellinen, että tällaiseen tarjoutui mahdollisuus. Annankin nyt ilmaisen vinkin kaikille kustantajille: tehkää merkittävistä suomentajista numero, mainostakaa heitä, antakaa heille aika ja paikka (miksei myös signeerauksille). Sillä vaikka itse Juvakin vitsaili, että tokko kukaan tällaista mittaamattoman arvokasta kääntäjän signeerausta haluaa, tosiasia on, että moni haluaa, tai monen ainakin pitäisi haluta. Ehkä kirjoitan vielä joskus toiste enemmän siitä, miksi maailmankirjallisuuden klassikoiden uudelleen suomentaminen on niin tärkeää; nyt totean vain, että se on. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo lähtee Juvan käsissä uudenlaiseen, suomeksi ennennäkemättömään liitoon. Tapauksen merkittävyyttä korostamalla ja markkinoimalla ja kirjaa alehyllystä (!) esiin nostamalla kustantajakin olisi voinut saada tapauksesta enemmän irti. Ainakin minulle tuli Juvan ja Pyrhösen keskustelun jälkeen, kuten monen muunkin messujen keskustelun ja ohjelmanumeron jälkeen (aivan kuten markkinavoimat haluavatkin), sellainen olo, että tuo kirja minun on pakko saada – varsinkin, jos saan siihen tekijän signeerauksen, joka on, ihan oikeasti ja vailla ironian häivää, mittaamattoman arvokas.

Samanaikaisesti Ylpeys ja ennakkoluulo ‑keskustelun kanssa toisaalla messuilla jonotettiin ankkataiteilija Don Rosan signeerauksia. Sellaisen minäkin ajattelin jossain välissä hakevani, mutta käytyäni vilkaisemassa Sanoma Median osastolla kiemurrellutta arviolta puolen kilometrin mittaista signeerausjonoa totesin, että tuohon minusta ei kyllä ole. Ehkä saan nimmarin Roope Ankka ‑sarjiksiini joskus toiste. Tai sitten en, koska Don Rosan arvon on niin moni muukin suomalainen ankkafani huomannut.

Tähän kohtaan onkin hyvä esittää yksi helppo kysymys: Miksi Don Rosa ja Aku Ankka ‑sarjakuvat ylipäänsä ovat niin valtavan suosittuja Suomessa? Syynä ei ole pelkästään Rosan hieno piirrosjälki ja mahtavat tarinat, joiden suuri fani minäkin olen, vaan myös puhekuplat, joiden polveileva, monipuolinen ja hersyvä suomen kieli koukuttaa sukupolvia toisensa jälkeen. Suurin syy Aku Ankka ‑sarjakuvien vahvaan asemaan ja järkkymättömään suosioon Suomessa on se, että niiden suomennokset ovat täyttä timanttia.

Suomentajien lisäksi yhtenä messupäiväni kohokohdista on pakko mainita vielä Aulikki Oksanen, jonka olemassaoloa en ollut jostain syystä lainkaan huomannut messuohjelmasta. Satuin vain vahingossa paikalle, kun Oksanen alkoi lausua runojaan Rosebudin osastolla. Reaktioni oli kuin Vain elämää ‑ohjelmasta konsanaan, kun äkkiarvaamatta, keskellä messuhallin hälinää ja hyörinää, Aulikki Oksanen loihe lausumaan runoa "Sinua, sinua rakastan": jähmetyin käytävälle ja yritin hillittömien kokovartalokylmienväreiden kourissa pidätellä kyyneliä, jotka pakkautuivat painavaksi Niagaraksi silmäluomiini. Sielua ravisteleva kokemus. Oksasen arvon ovat onneksi huomanneet muutkin, sillä hänen runokokoelmansa Helise, taivas! oli loppuunmyyty. Sain viimeisen kappaleen signeerausjonosta, minä onnekas. Myöhemmin kävin kuuntelemassa Oksasen esiintymistä Vuokko Hovatan (laulu) ja Zarkus Poussan (säestys) kanssa Kirjakahvila-lavalla. En tiedä, missä pullossa olen elänyt, kun en tiennyt, että he kiertävät esiintymässä tällä kokoonpanolla, mutta tilaisuuden tullen heitä kannattaa ehdottomasti käydä katselemassa ja kuuntelemassa. Sen lisäksi, että Oksasen runot ovat kotimaisen kirjallisuuden helmiä, hän on esiintyjänä valovoimainen, rohkea, välitön ja lämmin.

Päiväni kirjamessuilla oli täynnä suuria tunteita ja unohtumattomia kohtaamisia. Oloni on edelleen sähköistynyt ja imen kokemuksesta virtaa vielä pitkälle talveen. Messut ovat minulle myös aina osoitus siitä, että olen oikealla alalla. Kieli ja kirjallisuus ovat minulle henki ja elämä. (Sanoinko jo, että mukaani tarttui Kielikellon osastolta läjä vanhoja Kielikelloja, pilkunviilaajan mieliluettavaa? Tuskin maltan odottaa, että pääsen hautaamaan nenäni niihin.) Muille kirjoja haisteleville – tai vähemmän intohimoisesti kuluttaville – tiedoksi, että messut ovat käynnissä vielä hetken tänään lauantaina ja koko päivän huomenna sunnuntaina. Vielä ehdit paikan päälle ihailemaan kirjailijoita, runoilijoita, kuvittajia ja suomentajia, joiden kynästä unohtumattomat lukukokemuksesi ovat peräisin.

Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu täytti syyskuussa kuusi vuotta. Eräs kysymys, jota minulta kysytään toistuvasti, kun toiminimestäni tulee puhetta, on: Mistä nimi tulee? Miksi Lokakuu? Ja mikäpä olisi parempi aika pohtia vastausta kuin nyt, vaahteranlehtien helottaessa oransseina ikkunani takana.

Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, juuri nimen valitseminen oli yksi hankalimmista päätöksistä toiminimeä perustaessani. Pyörittelin tuolloin kuusi vuotta sitten kielenpäässäni lukuisia eri vaihtoehtoja. Halusin, että nimi kuvaa jollain lailla toimialaa tai minua itseäni, että se tuntuu omalta, että siinä on jokin idea. Parhaat vaihtoehdot tuntuivat olevan jo varattuja, mutta lopulta loppusuoralle pohdinnoissani kipusivat kaksi kandidaattia: Oonan käännöspalvelu ja Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu. Päädyin näistä jälkimmäiseen. Se kuulosti vähemmän itsestään selvältä, enemmän ammattimaiselta; sellaiselta, että siinä on jokin juju.

Mikä juju nimessä sitten on? No, olen syntynyt lokakuussa, ja lokakuu on minusta omalla tavallaan vuoden parasta aikaa. Luonto verhoutuu lempiväreihini, ilma on kuulas ja kirpeä, rapeat lehdet tuoksuvat. Vielä ei ole synkkää ja pimeää, mutta on jo lupa rauhoittua nojatuolin nurkkaan niiden kliseisten villasukkien ja hyvän kirjan kanssa. Lokakuu on osa minua, ja se kertoo hiukan siitä, millainen minä olen ihmisenä. Nimi tarjosi myös oivallisen ylimääräisen syyn sovittaa yrityksen visuaalinen ilme lämpimiin syksyn väreihin, minun väreihini.

Myöhemmin oivalsin, että lokakuussa on myös hauska viittaus lokalisointiin. Lokalisoinnilla tarkoitetaan tavallisesti nettisivujen kääntämistä, jota minäkin toki teen. 

Joku on joskus aprikoinut, onkohan toiminimelläni jotain tekemistä av-kääntäjien perustaman ns. lokakuun liikkeen kanssa. Ei ole. (Liike sai alkunsa lokakuussa 2012, kun MTV Media ulkoisti tekstityspalvelunsa Broadcast Text Internationalille. Voit lukea lisää av-kääntäjien tilanteesta sivustosta www.av-kaantajat.fi).

Miksi sitten käännös- ja kielipalvelu eikä vain yksinkertaisesti käännöspalvelu? Ensinnäkin sanojen rytmitys kuulosti minusta jollain selittämättömällä tavalla paremmalta, vaikka pitkässä rimpsussa omat hankaluutensa ovatkin. Toiseksi halusin korostaa sitä, että tarjoan käännöspalvelujen lisäksi myös kielentarkistuspalveluja. Oikoluen suomenkielisiä tekstejä, ja voin haluttaessa tehdä myös laajempaa tekstinmuokkausta, jossa pelkkien kielioppivirheiden karsimisen sijaan sujuvoitetaan tekstiä ja ilmaisua tai kirjoitetaan tekstejä kokonaan alusta.

Olin Lokakuuta perustaessani 23-vuotias opiskelija, ja se on elättänyt minut siitä lähtien. Toiminimen perustaminen oli päätös, jota en ole katunut kertaakaan. Nykyään puhutaan paljon pakkoyrittäjyydestä ja yrittäjyyden ongelmista. Näitäkin toki nyky-yhteiskunnassa esiintyy, mutta minulle toiminimi on ennen kaikkea väline, joka mahdollistaa ammattini harjoittamisen. Lokakuun avulla voin tehdä monipuolisesti kaikkea sitä, missä olen hyvä – ja mikä mainiointa, juuri sillä tavalla kuin itse katson parhaaksi. Kaikki langat ovat tukevasti omissa käsissäni, ja siitä minä kyllä tykkään.

Työpöydälläni on Clas Ohlsonin kuvasto, jonka sivuja olen taitellut innokkaasti koirankorville, Facebook mainostaa minulle muurauskauhoja, koska olen surffaillut niin ahkerasti Byggmaxin sivuilla, ja huomaan taas kerran haaveilevani siitä, että pääsisin jonain päivänä osallistumaan jonkinlaiselle sähkötekniikan peruskurssille. Ei, humanisti ei ole  vaihtamassa alaa eikä rakentamassa taloa, vaan olen uppoutunut syvälle teknisen kääntämisen ihmeelliseen maailmaan.

Luovien kirjaprojektien parissa vietetyn alkuvuoden jälkeen tämä on varsin tervetullutta vaihtelua – ja totta puhuen paluu Torx-ruuvien ja räikkävääntimien turvalliseen syleilyyn myös lämmittää mieltä. Vaikka kirjallisuuden kääntäminen on eittämättä ominta alaani ja lähimpänä sydäntäni, nautin suuresti myös teknisten tekstien työstämisestä. Kaikkein rentouttavinta on niihin liittyvä järjestelmällisyys: asioille ei ole montaa vaihtoehtoista tulkintaa, vaan Torx-ruuvi on Torx-ruuvi, eikä se siitä käännöksessäkään Phillipsiksi muutu. Tämä selkeys asettaa tietysti kääntäjälle myös haasteita: jos oikeita vastauksia on vain yksi ainoa, tuo oikea vastaus pitää myös löytää.

Kääntäjän on hyvä erikoistua tietyntyyppisiin teksteihin: aihepiirit tulevat tutuksi, ja työnteko helpottuu ja nopeutuu. Minunkaan ei tarvitse enää erikseen googlettaa, mitä eroa on kiintoavaimella ja lenkkiavaimella (ja kiintolenkkiavaimella!). Mutta vaikka kokemusta karttuisi kuinka paljon, jokaisessa tekstissä on silti aina jotain uutta ja erikoista – jotain, mistä on otettava selvää. Yksi kääntäjän tärkeimmistä taidoista onkin kyky etsiä tietoa, ja parhaimmat onnistumisen elämykset saa silloin, kun pitkän salapoliisityön jälkeen ymmärtää, kuinka laserleikkuri toimii, tai löytää jollekin eriskummalliselle ruuville tai mutterille juuri oikean suomenkielisen nimen.

"Miksi et vain katso sitä sanakirjasta?" kysyy joku. No, käytänhän minä toki sanakirjojakin, mutta sanakirjoissa ei ole kaikkia maailman sanoja eikä sanakirjoissa voida tyhjentävästi selostaa kaikkien sanojen kaikkia merkityksiä.

Kuva Jyrki K. Talvitien Tekniikan ja kaupan saksa–suomi-sanakirjasta, WSOY.

Merkitysten moninaisuudesta esimerkiksi kelvannee vaikkapa englannin kielen sana shaft. Se on teknisissä teksteissä yleensä akseli, mutta toisinaan myös kara, varsi tai tanko. Tai kuilu. Tai savupiipun katon yläpuolella oleva osa. Tällaiset monimerkityksisyydet ovat myös yksi syy siihen, miksi on aina mukavaa, jos teknisissä teksteissä on kuvia, varsinkin, jos kyseessä on luettelo tai katalogi, jossa sanat eivät esiinny minkäänlaisessa asiayhteydessä.

Toinen sanakirjojen kompastuskivi on se, että niissä on yllättävän paljon sanoja, joita ei yksinkertaisesti käytetä. Sanakirjat ja kielisuositukset ovat aina viime kädessä kielen ammattilaisten tekemiä eivätkä aina vastaa kunkin erikoisalan käytännön todellisuutta. Klassikkoesimerkki tästä on tonkeli, englannin kielen sanalle dongle sanakirjoissa esitetty suomennos, josta moni IT-alan ammattilainen ei ole koskaan kuullutkaan ja jota minäkään en tämän vuoksi mielelläni käytä suomennoksissa.

Kulloisessakin tekstissä esiintyvän välineen tai vimpaimen paras suomennos selviää tavallisesti oman tiedon ja kokemuksen, sanakirjojen, nettihakujen sekä lähde- ja kohdekielisten rinnakkaistekstien tutkimisen avulla. Jos asiaan ei näiden avulla saada varmuutta, kysytään tarkennuksia asiakkaalta tai neuvoa asiantuntijalta.

Parhaan vaihtoehdon löytämiseen ja valitsemiseen menee joskus aikaa. Yhtä teknistä ilmiötä ymmärtääkseen on ymmärrettävä toista, ja sitten taas toista. Siksi en tällä kertaa ehdikään kirjoittaa enempää – annoin Clasille pikkusormen, ja se vie koko käden.

Yksi olennaisimpia kääntäjän työtä kuvaavia tekijöitä on näkymättömyys. Hyvä käännös on teksti, jota lukiessa ei edes huomaa lukevansa käännöstä, ja siksi myös itse kääntäjän olemassaolo tuppaa melko usein jäämään unohduksiin. Tämä on myös yksi kääntäjän työn ongelmallisimmista piirteistä: kääntäjien on vaikea saada ansaitsemaansa huomiota ja arvostusta, jos työn tekijöiden oletetaan pysyvän piilossa.

Suomen kokoisessa maassa, suomalaisella kielialueella, käännösten merkitys on kuitenkin valtava. Elämme joka hetki käännösten ympäröiminä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuka on kirjoittanut päivittäin käyttämiesi tietokoneohjelmien tai nettisivujen tekstit, entä digiboksin valikot? Kuka on kirjoittanut kahvinkeittimen käyttöoppaan ja muropakkauksen tuoteselosteen, entä EU:n kurkkudirektiivit? Kenen ansiosta ymmärsit jo yhdeksänvuotiaana, mitä Ridge ja Brooke huokailivat televisiossa? Kenen näppäimistöllä on näpytelty lempikirjasi unohtumattomimmat rivit?

Kuva Tove Janssonin teoksesta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (WSOY).

Totta puhuen minäkään en ennen kääntäjänopintojani juuri kiinnittänyt huomiota siihen, kuka kirjojen suomenkieliset versiot – eli ne versiot, jotka tosiasiassa luin – oli kirjoittanut. En ehkä myöskään ajatellut kääntämistä muuna kuin mekaanisena työnä, jossa alkutekstin sanoille etsitään kohdekieliset vastineet. Kuka tahansa kääntämiseen vähänkin perehtynyt (tai vaikkapa Google Translatea kokeillut) pystyy kuitenkin toteamaan, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka tekstin, olipa se sitten kepeä markkinointiteksti tai suuri sukupolviromaani, alkuperäinen kirjoittaja onkin eittämättä tehnyt suurimman ja luovimman työn, ei kääntäjäkään voi vain pyyhkiä vieraskielisiä sanoja pois ja tuupata tilalle suomenkielisiä. Teksti on muotoiltava ja kirjoitettava kokonaan uudestaan, eikä kääntäjän tärkein taito olekaan vieraan kielen taito, vaan taito ilmaista itseään sujuvasti omalla äidinkielellään.

Oho, luulin jo lipsahtaneeni aiheesta sivuun, mutta itse asiassa sen pohtiminen, mitä kääntäminen oikeastaan on ja mitä sen tekeminen vaatii kääntäjältä, on varsin olennainen osa näkymättömyyden ongelmaa. Jos ei tiedetä, mitä kääntäjä tekee ja miten, on vaikea ymmärtää, että suomenkieliset tekstit eivät vain mystisesti ilmesty jostain, vaan että niiden eteen tehdään työtä. Asia on juuri kuten Nobel-kirjailija José Saramago on todennut: "Writers create national literature [...], world literature is written by translators." (Kirjailijat luovat kansalliskirjallisuutta, maailmankirjallisuus on kääntäjien kirjoittamaa.)

Näkymättömyys tekstissä ei kärsi siitä, jos kääntäjän olemassaolo tunnustetaan tekstin ulkopuolisessa maailmassa. Suomentajan nimi tulisi aina mainita esimerkiksi käännöskirjallisuutta koskevissa lehtijutuissa ja kritiikeissä (mutta valitettavan usein se jää kuitenkin mainitsematta). Kaikkea vastuuta näkyvyydestä ei kannatakaan sysätä muille, vaan kääntäjät voivat myös itse pyrkiä nousemaan koloistaan ja korottamaan ääntään. Chris Durban piti elokuussa FIT:n kansainvälisessä kääntäjien kongressissa inspiroivan esityksen siitä, kuinka kääntäjien pitäisi lopettaa varjoissa luikkiminen, astua esiin ja kertoa muulle maailmalle siitä, mitä he tekevät. Ehkä tällöin, pikkuhiljaa, kääntäjän olemassaolosta tulisi itsestäänselvyys, joka ei pääsisi unohtumaan kriitikoilta, toimittajilta tai kirjallisuusbloggaajiltakaan. Ehkä tällöin yhä useampi markkinointiosasto ymmärtäisi asettaa käännökselle muitakin kriteerejä kuin sen, mistä sen halvimmalla ja nopeiten saa. Yksi tämänkin blogin tavoitteista on näkymättömyysviitan karistaminen ja sen raottaminen, mitä kääntäjän kammion uumenissa tapahtuu.

Vilkaisehan siis sinäkin tänään illalla kirjaa lukiessasi, kuka käsissäsi olevan suomenkielisen teoksen on tosiasiassa kirjoittanut, tai jää tv-ohjelman loputtua odottamaan tekstittäjän nimeä. Me olemme kaikkialla ympärilläsi, huomasitpa sinä sitä tai et.