Taas se aika vuodesta. Kirjamessut. En ole suuri hälinän ja ihmispaljouden ystävä, mutta jostain syystä kirjamessut saavat minut silti vuosi toisensa perään lapsellisen innostuksen valtaan. Ehkä syy on siinä, että koko tuo hälinä ja väenpaljous keskittyy kirjojen ympärille. Kaikki nuo ihmismassat ovat lähteneet liikkeelle ja kokoontuneet yhteen vain kirjojen takia! No, joku toki voi olla paikalla metrilakun, julkkisten tai yleisen markkinahysterian takia, mutta ei anneta sen häiritä. Hyvähän se sitä paitsi on, jos markkinahumua ja jonkinmoista pöhinää saadaan luotua myös kustannusalalle – ilman maksavia asiakkaita ei sekään tule toimeen.

Toinen asia, joka minua vetää messuille, on tunne tietynlaiseen ammatilliseen yhteisöön kuulumisesta. Jos lukeminen on yksinäinen harrastus, niin kirjojen tekeminen se vasta yksinäistä puuhaa onkin. Teen mielelläni tikusta asiaa ja käytän kaikenlaiset järkevät mahdollisuudet poistua kotoa kääntäjän kammiostani ihmisten ilmoille. Kirjamessuilla näkee aina tuttuja ja voi kantaa oman kortensa kekoon esimerkiksi kääntäjien näkyvyyden lisäämiseen. Tänä vuonna kävin sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turussa osallistuin kansainvälisen kääntäjienpäivän seminaariin, päivystin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL) osastolla ja kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja. Helsingissä, viime viikolla, olin niin ikään SKTL:n osastolla päivystäjänä ja live-kääntäjänä, kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja (ja toki muitakin ohjelmanumeroita) sekä ostamassa hyvää kirjallisuutta.

Kirjamessut lienevät hyvä veruke kirjoittaa täällä blogissakin hiukan kirjoista. Messuilla tulee aina tehtyä jos jonkinlaisia löytöjä, ja voisinkin nyt ottaa tekemistäni sijoituksista kaiken ilon irti ja perustella (ennen kaikkea ehkä itselleni), miksi minun piti hankkia omaan kirjahyllyyni juuri ne teokset, jotka messuilta tulin ostaneeksi.
​
Kirjojen elinkaari ilmestymispöhinästä alelaariin on nykyään valitettavan lyhyt, eikä useimpia kirjoja edes ole saatavilla kirjakaupoissa enää muutama vuosi niiden ilmestymisen jälkeen. Onneksi on kirjastot. Ja antikvariaatit. Olen metsästänyt jo pidemmän aikaa Emily Brontën Humisevaa harjua Juhani Lindholmin suomennoksena (Otava 2006), ja nyt se löytyi sattumalta messujen loputtomasta antikvariaattien merestä. Kirjahyllystäni löytyy jo entuudestaan Helka Varhon suomennos vuodelta 1947, sekin divarilöytö vuosien takaa. Olen lukenut Humisevan harjun nimenomaan Varhon versiona. En pitänyt kirjasta, ja vasta sittemmin olen tullut ajatelleeksi, voisiko tämä johtua suomennoksesta. Lindholmin tekstin kohdalla tätä ongelmaa tulee tuskin olemaan, joten kunhan vielä joskus ehdin tuonkin version lukemaan, selviää, eikö Heathcliffin ja Catherinen tarina vain iske minuun vai liittyivätkö lukukokemuksen ongelmat suomennoksen kieleen.

Samasta messukojusta mukaan tarttui Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar 2011, suom. Ulla Lempinen). Luin kirjan muutama vuosi sitten ja ihastuin paitsi itse tarinaan, myös Lempisen suomennokseen. Kirjan rakenne on hiottu ja mietitty viimeisen päälle: tarina on koukuttava, ja tapa, jolla juoni oli punottu, sai minut miettimään, että kirjasta saisi oivallisen Hollywood-elokuvan. Suomennoksessa on nokkelaa kielellistä leikkiä, joka sai minut melkein hihkumaan ääneen. Tähän viittaa myös kirjan nimi, Käännöksiä. Kun siirtolaistaustaisen päähenkilön kielitaito ei ole vielä kovin hyvä, muiden ihmisten puheessa vilisee sanoja, joilla ei ole hänen päässään vielä merkitystä tai vakiintunutta muotoa, ne ovat vain äänneyhdistelmiä muiden joukossa. Tätä vierautta kuvaavat suomennoksessa sananmuunnokset ja kirjainten leikki, kuten tässä keskustelussa sivulla 69:

​Hieman tuoreempaa käännöskirjallisuutta edustaa viime vuonna ilmestynyt suomennos Vladimir Nabokovin teoksesta Pale Fire. Kristiina Drewsin suomennos, Kalvas hehku, oli keväällä ehdolla Mikael Agricola -palkinnon saajaksi merkittävän kaunokirjallisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta. Kirjan alkukielinen versio on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomennos klassikolle saatiin vasta nyt.

Kalvaan hehkun ostopäätös saattoi johtua osin siitä, että olin kuuntelemassa teoksesta Wine Cornerin lavalla käytyä keskustelua, mutta toki olin ollut kirjasta kiinnostunut jo aiemminkin. Täysverinen messuheräteostos, siis kirja, jota minulle ei olisi tullut mieleen ostaa ilman messuesityksiä, sen sijaan oli Liisa Kasken toimittama Kalevala ja opas sen lukemiseen (SKS 2015). Satuin puolivahingossa paikalle kuuntelemaan Kasken ja Seppo Knuuttilan Kalevala-aiheista keskustelua ja sen jälkeen oivallista Kalevala 20 minuutissa -esitystä, jossa Ida Heimonen, Maria Myllykangas, Kaisa Pudas, Riina Salmi ja Markus Virtanen yhdistelivät kaikkea rap-battlesta pehmolelunukketeatteriin. Näiden esitysten aikana mielessäni kirkastui paitsi ajatus ostaa vielä tämä kirja, myös vielä yksi lisäsyy pitää kirjamessuista: kirjanystävien satunnaiset kohtaamiset. Missä muualla voi käydä niin, että viereen istuu ventovieras ihminen, joka muitta mutkitta tokaisee tervehdykseksi: "Pidätkö sinä Kalevalasta? Mä RAKASTAN sitä!"
​
Kyllä, minäkin pidän Kalevalasta. Liisa Kasken toimittama laitos on lisäksi niin kaunis ja kaikkine lisäherkkuineen niin informatiivisen oloinen, että pakkohan se oli napata mukaan (vaikka Kalevala ​totta puhuen kirjahyllystäni jo löytyykin). Jonnekin mielen perukoille jäi myös kytemään ajatus Seppo Knuuttilan kehuman Kalevala-äänikirjan hankinnasta. Kalevala CD-levyllä, totta tosiaan! Runonlaulanta kohtaa nykymaailman: eihän kaikkea kirjallisuutta ole välttämättä tarkoitettu silmillä, vaan korvilla nautittavaksi.

​Jotta kirjoitukseni ei jäisi pelkäksi käännöskirjallisuuden ja kansallisrunouden hehkutukseksi, mainittakoon messujen humusta myös yksi kotimainen kirjauutuus. Yksi tämän kirjasyksyn ehdottomista helmistä on nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit (Otava 2015). Luin Pekkolan romaanin jo aiemmin syksyllä, ja se taitaa olla paras kirja, johon olen aikoihin tarttunut. Kirja on taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu (mikä lämmittää aina tällaisen pilkunviilaajan sydäntä), ja tarina on koskettava, avartava, yleismaailmallinen ja aina ajankohtainen. Lukukokemus sykähdytti juuri sillä tavalla kuin kuuluukin. Hengästytti. Tuli sellainen olo, että pitäisi pyyhkiä hikeä ja kyyneleitä – sielusta. Jos luet tänä vuonna vain yhden kotimaisen kirjauutuuden, se voisi olla tämä.

Kun nyt suosittelun tielle lähdettiin, on pakko suositella sielunruuan lisäksi myös ihan oikeaa ruokaa, koska vaikka kirjallisuus lähinnä henkisen puolen harrastus onkin, ei sitäkään, eikä varsinkaan messuhallien hulinaa, kukaan jaksa ilman kunnollista vatsantäytettä. Helsingin messukeskuksessa parasta vastinetta rahalleen ei suinkaan saa messukahvilan nahistuneista sämpylävitriineistä, vaan ravintolakäytävän varrella sijaitsevasta Wok'n'Currysta (tai Curry'n'Wokista, en kuollaksenikaan muista, miten päin tämä on). Lienee sanomattakin selvää, että paikka, josta saa niin paljon papadamia kuin jaksaa syödä, on kokemisen arvoinen, mutta mikä parasta, intialaistyylisen buffetin muukin ruoka on todella maukasta. Tämä siis vinkkinä ensi syksyn kirjamessuja tai mahdollisia muita messuja ajatellen. (Ja kun jälkiruokahammasta alkaa kolottaa, voikin suunnistaa yläkertaan ruokamessujen maistiaistiskien ääreen.)
​
Messujen jälkeen, sielu ja ruumis ravittuna, on mukava palata taas arkeen. Lukemista odottavien kirjojen pino työpöydälläni on kasvanut jälleen, mutta en pääse vielä iskemään siihen kiinni. Seuraavana työsarkanani on avata messuilla kaiken kansan edessä työstämäni käännöstiedosto täällä oman työhuoneen rauhassa ja ihmetellä, mitä kaikkea minä olen siihen messuosaston hälinän keskellä oikein naputellut.

​Nyt se sitten tapahtui. Asia, jota olen odottanut jonkinlaisella pelonsekaisella jännityksellä joka kerta, kun Sinkkuelämää-sarjan (Sex and the City, 1998–2004) uusinnat pyörähtävät jälleen käyntiin milloin milläkin kanavalla. Olen seurannut sarjaa vuosien varrella enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Jotkin sarjan jaksot olen nähnyt niin monta kertaa, että osaan ne melkein ulkoa – tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, osaan melkein ulkoa niiden tekstitykset – sarjan alkuperäiset, nerokkaat suomenkieliset tekstitykset, jotka (MTV3:lle) teki alun perin Mari Hallivuori.

Sinkkuelämää-sarjasta voidaan olla montaa mieltä, mutta sen käsikirjoitus, etenkin neljän päähenkilön väliset dialogit, ovat parhaimmillaan täyttä timanttia. Hallivuoren tekstitykset tekevät kunniaa alkuperäiselle dialogille – ruututekstille varattuun pieneen tilaan on saatu mahtumaan sujuvasti ja nokkelasti kunkin keskustelun kärjet siten, että suomalainen katsoja nauraa makeasti samassa kohtaa kuin amerikkalainenkin.

Joku ehkä arvaakin jo, mikä vääryys nyt on päässyt tapahtumaan. Osuin viikonloppuna kanavasurffaillessani Ava-kanavalle, jossa esitetään Sinkkuelämää-uusintoja ties monettako kertaa. Vaikka olen, kuten jo totesin, nähnyt sarjan useimmat jaksot niin monta kertaa, ettei enää olisi niin väliksi niitä katsoa, jumituin jälleen kerran ruudun ääreen, ja pian jokin alkoi häiritä minua. Jokin ei ollut ihan kohdallaan. Ohjelma tuntui vieraalta, erilaiselta, huonolaatuisemmalta kuin aiemmin. Sitten tekstityksessä vilahti kielioppivirhe. Toinenkin. "Ei se mitään", rauhoittelin itseäni mielessäni. "Virheitä sattuu kaikille." Outo vierauden tuntu kuitenkin jatkui jakson loppuun asti, ja syykin selvisi: Tekstittäjän nimeä ei mainittu.

Jouduin katsomaan kaikki Avalla tuona iltana esitetyt kolme jaksoa putkeen varmistuakseni siitä, että tekstittäjän nimen poisjääminen ei ollut vahinko ja että tekstit tosiaan olivat vaihtuneet. Ja niin se nyt sitten vain on. Sinkkuelämää-sarjalle on tehty uudet tekstitykset. Koska halusin olla asiasta täysin varma ennen kuin alan siitä täällä blogissani huutelemaan, etsin vielä pienellä salapoliisityöllä käsiini itse Mari Hallivuoren ja kysyin, onko tämä nyt varmasti totta. Hän vahvisti epäilykseni: ruudussa ovat toisen kääntäjän hengentuotokset. Av-käännösalalla vallitsevan käytännön mukaan TV-yhtiöillä on lupa käyttää tekstityksiä tietty esitysmäärä, jonka jälkeen käyttöoikeudet on uusittava. Ei ole yllättävää, että Sinkkuelämää-sarjan uusintatiheydellä tämä määrä on tullut täyteen. Yllättävää on kuitenkin se, että MTV ei ole edes tiedustellut käännöksen käyttöoikeuksia Hallivuorelta, joka olisi kertomansa mukaan ne mielellään heille myynyt.

Maikkarin motiiveja uusien käännösten tilaamiselle voi vain arvailla. Käännösten laadusta ei tässä tapauksessa voi olla kyse, joten syy on luultavasti raha. Ja jos kokonaan uusien tekstitysten teettäminen kuuden tuotantokauden mittaiselle sarjalle on koettu paremmaksi (tai siis halvemmaksi) vaihtoehdoksi kuin vanhojen tekstitysten käyttöoikeuden jatkaminen, ei ole vaikea arvata, kuinka kohtuullisen korvauksen uusien tekstitysten tekijä on saanut työstään. Niin kohtuullisen, että hän ei ole halunnut edes mainita nimeään jaksojen lopputeksteissä.

En halua moittia uusien tekstitysten tekijää, joka on luultavasti tehnyt työnsä jonkin sortin pakkoraossa ja hirveällä kiireellä, kuten valitettavan monet kansainvälisille tekstitysfirmoille työskentelevät freelancerit nykyään tekevät ansaitakseen edes joten kuten siedettävää elantoa, mutta asia on nyt kuitenkin niin, että uudet tekstitykset ovat huonommat kuin vanhat.

MTV kertoo verkkosivuillaan: "Sinkkuelämää on ironinen ja älykäs komediasarja." Mutta millainen sarjasta tulee suomenkielisten katsojien silmissä, jos tekstityksessä ei ole ironian tai älykkyyden häivää? Millaiseksi lässähtää rapakon takana miljoonaluokan budjetilla hiottu tuotanto, jos sen suomennokseen käytetään vain muutama penninpyörylä?

Jos tekstitys on vain hätäinen tiivistelmä henkilöhahmojen keskustelusta, se ei naurata tai kosketa ketään, ja näin uhkaa käydä nyt myös Sinkkuelämää-sarjalle. Uusi tekstitys on toki ymmärrettävää suomen kieltä ja rullaa paikoin ihan hyvin, mutta muutamassa kohdassa jäin suu auki odottamaan päähenkilöiden laukomaa vitsiä, joka loisti tekstissä poissaolollaan. Minäkin, vaikka englantia varsin hyvin ymmärränkin, tulen automaattisesti lukeneeksi televisioruudulla näkyvän tekstityksen. Seuraan ohjelmaa tekstien mukaan, vaikka ymmärrän myös sen, mitä jää tekstien ulkopuolelle. Hämmästyin huomatessani, etten edes hymähtänyt eräälle klassiselle pikkukurkkuvitsille, joka esitetään sarjassa niin vastustamattomasti, ettei tarvitse olla alapäähuumorin ystävä hörähtääkseen sille ääneen. Nyt se puuttui tekstityksestä kokonaan. Ei naurattanut. Veti vakavaksi. Tuntui siltä, että maailmassa on virhe. (No, näinä päivinä maailmassa toki on vakavampiakin virheitä, mutta sallikaa minun unohtaa ne hetkeksi.)

Mari Hallivuoren Sinkkuelämää-sarjalle kirjoittamat tekstitykset ovat nasevat, tarkat ja hulvattoman hauskat – ne tekevät kunniaa sarjan alkuperäiselle käsikirjoitukselle ja sen takana olevalle huippuammattilaisten tiimille. En ole itse koskaan opetellut av-kääntämisen jaloa taitoa, mutta sen verran tiedän, että siihen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhunkin kääntämiseen: Se ei ole mekaaninen toimenpide, jonka voi sysätä koneen tai kenen tahansa kieli- ja kirjoitustaitoisen harteille. Se on uudelleenkirjoittamista, johon tarvitaan alan ammattilainen. Tilannekomiikka ei välity katsojalle, jos tekstityksissä ei ole tilannekomiikkaa. Hyvän tekstin luomiseen tarvitaan ihminen, jolla on paitsi tehtävään tarvittavat taidot ja luovuus, myös riittävästi aikaa ja resursseja tehtävän suorittamiseen.

Minä en tahdo enää katsella Sinkkuelämää-sarjan uusintoja. Ehkä minun ei muutenkaan pitäisi, koska maailmassa on paljon muitakin katsomisen arvoisia sarjoja, ja tällaisena versiona minä en niitä ainakaan halua katsoa. On kuin joku olisi kirjoittanut lempikirjani uudelleen, hiukan kökösti ja kömpelösti, vähän sinne päin. On vaikea kuvailla ja perustella hyvien suomennosten ja tekstien tarvetta ihmisille, jotka eivät asiaa ymmärrä, mutta yritän silti: TV-tekstitykset ovat nykyihmiselle tarinankerronnan muotoja siinä missä kirjat ja sanomalehdetkin. Niitä lukevat kaikki taustasta ja koulutustasosta riippumatta. Vaikkei jokainen katsoja huomaisikaan, että tuossa oli kielioppivirhe ja tuossa käännösvirhe ja tuosta puuttui vitsin punchline kokonaan, huonolaatuisista tekstityksistä jää silti takaraivoon sellainen olo, että tässä oli nyt jotain kummallista, tämä tuntui jotenkin merkityksettömältä, tämä ei ollutkaan kovin hyvä ohjelma. Eikä huonosti kirjoitettua ohjelmaa kukaan kovin pitkään jaksa katsoa.

PS. Voit lähettää palautetta ruututekstien laadusta Maikkarille osoitteessa www.mtv.fi/viihde/palaute. Minä lähetin jo.

PPS. Voit lukea lisää av-kääntämisestä ja av-kääntäjien tilanteesta osoitteesta www.av-kaantajat.fi.

Helsingissä järjestettiin viikonloppuna uusi kansainvälinen kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit. Tapahtuma keskittyi ensisijaisesti maailmankirjallisuuteen ja kansainvälisiin kirjailijavieraisiin, ja ohjelman ydin oli Savoy-teatterin lavalla käydyissä keskusteluissa, joita festivaaliyleisö kuunteli hiljaa ja kiinnostuneena. Minä olin paikalla perjantai-illalla katselemassa ja kuuntelemassa iki-ihanan Aulikki Oksasen, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan lumoavaa runolauluesitystä ja lauantaina seuraamassa kaikkien aikojen ensimmäisen Jarl Hellemann ‑käännöskirjapalkinnon jakotilaisuutta sekä sen jälkeistä ohjelmaa.

Keskustelut olivat mielenkiintoisia ja esiintyjät valovoimaisia, mutta kääntäjänä eräs asia, tai pikemminkin erään asian puuttuminen, pisti vähän ikävästi korvaan. Tapahtumassa, jonka perusajatuksena oli kansainvälisen kirjallisuuden esiin tuominen, ei mainittu lainkaan teosten suomentajia. Kaikilta kirjailijavierailta on suomennettu teoksia, useimmilta lähiaikoina, eihän heitä kai muuten olisi Suomeen kutsuttukaan, mutta niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kyseiset teokset suomeksi, ei edes mainittu.

Enkä minä nyt tarkoita sitä, että suomentajien olisi pitänyt olla jotenkin mukana ohjelmassa tai että heidän eteensä olisi pitänyt kantaa kultaa ja mirhamia. En tarkoita sitä, etteikö nimenomaan kirjailija olisi tehnyt suurinta työtä teoksensa eteen ja ansaitsisi siitä kunniaa. Tarkoitan vain sitä, että kun lavalla hehkutetaan, että sen-ja-sen kirjailijan uusin teos on ilmestynyt suomeksi, olisi hyvä edes tiedostaa, että kyseinen suomenkielinen laitos ei ole vain mystisesti ilmestynyt jostain, vaan jonkun on pitänyt kirjoittaa se. Suomentajan nimen mainitsemiseen menee pari sekuntia, eikä se maksa mitään.

En usko, että kukaan ilkeyttään tai tahallisesti jättää suomentajan nimen mainitsematta. Jostain syystä se vain tuntuu olevan sellainen asia, jota ei tule usein ajatelleeksi. Joka ei vain tule mieleen. Joka unohtuu. (Ja juuri sen takia minäkin tässä nyt asiasta nillitän.) Helposti sitä ajattelee, että kirjailijahan sen kirjan on kirjoittanut, ja suomentaja vain kääntää sen suomeksi, ikään kuin suomentaminen olisi vain hyvin yksinkertainen, mekaaninen toimenpide, sellainen mitä Google Translatekin tekee.

Mutta kun ei se ole. On totta, että kirjailija on tehnyt suurimman työn: luonut henkilöhahmot ja juonen tyhjästä, sommitellut koko teoksen rakenteen, valinnut tyylinsä ja tehnyt herraties mitä kaikkea, mistä minä suomentajana en ole edes tietoinen. Mutta on myös totta, että teoksen suomenkielisestä versiosta kirjailija ei ole kirjoittanut sanaakaan. Kaikki suomennoksessa olevat sanat ovat kääntäjän valitsemia, harkitsemia ja kirjoittamia. Kirjailijan kirjoittama kirja on aihio, jonka pohjalta suomentaja tekee tulkintansa ja luo uuden teoksen. Suomennos ei ole sama kirja kuin alkuteos. Se on tulkinta siitä, vähän samaan tapaan kuin säveltäjän sävellys saa aina uuden elämän uusien pianistien ja kapellimestarien käsissä. Samaan tapaan kuin laulu saa uuden tulkintansa uuden solistin äänellä.

Suomentaja kirjoittaa teoksen suomeksi, mutta mitään pysyvää, absoluuttista, yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa minkään teoksen suomentamiseen ei ole. Ensinnäkin käännösstrategioita on erilaisia. Joskus, kymmeniä ja kymmeniä vuosia sitten, suosittiin strategiaa, jossa jäljiteltiin alkutekstin rakenteita ja kotoutettiin esimerkiksi nimiä tai tapahtumapaikkoja. Grimmin satujen vanhoissa suomennoksissa näkyy saksan sanajärjestystä, Ihmemaassa seikkaili Alicen sijaan Liisa. Nykyään pidetään suotavampana kotouttaa rakenteita ja pitää nimistö "vieraana"; luoda sujuva suomenkielinen teksti, joka kertoo lukijalle jotain uutta kaukaisista maista ja maailmoista. Mikään käännösstrategioista ei ole yksiselitteisen väärä, ja lukijat odottavat eri aikoina erilaisia käännöksiä. Tämä on myös painavin syy siihen, miksi klassikoita joskus käännetään uudelleen; eri aikojen lukijat odottavat erilaisia tekstejä. Nykyajan lukijat saattavat pitää huonona tekstiä, joka toistaa vieraan kielen rakenteita, vaikka joskus se olisi voinut olla jopa suotavaa.

Toinen suomennokseen olennaisesti vaikuttava seikka on tietysti itse suomen kieli. Sekään ei ole absoluuttinen eikä muuttumaton yksikkö. Meillä jokaisella on oma kielemme, sen huomasin jälleen konkreettisesti viime viikolla käydessäni läpi kustannustoimittajan tuoreimpaan käännöskäsikirjoitukseeni tekemiä (sivumennen sanoen erinomaisen hyviä) korjausehdotuksia. On asioita, jotka on sovittu kieliopissa ja oikeakielisyyssäännöissä, mutta on myös asioita, jotka määräytyvät puhtaasti oman kielen ja kielikorvan mukaan. Mielipideasioita. Sanoja, jotka sopivat jonkun suuhun ja jonkun toisen suuhun eivät. Joku sanoo tismalleen ja joku toinen täsmälleen. Joku sanoo ylipäänsä ja joku toinen ylipäätään. Lauserakenteista puhumattakaan; miksi jokin sanajärjestys tuntuu jostakusta paremmalta kuin toinen? Me kaikki puhumme ja kirjoitamme suomea ja tunnemme oikeinkirjoitussäännöt, mutta se, millaisia sanoja valitsemme ja miten asetamme niitä peräkkäin riippuu omasta kielen tajustamme, omasta kielestämme, joka muotoutuu jatkuvasti elämän mittaan murrealueen, ympäröivän maailman, ympäröivien ihmisten, luettujen kirjojen, lehtien, elokuvien ja uutisjuttujen mukaan. Sillä kielellä kirjoitetaan myös suomennokset. Jos kaksi ihmistä kirjoittaa käännöksen samasta tekstistä, tulos ei ole koskaan samanlainen.

No, miksi et vain kirjoita kirjailijan kielellä ja tyylillä? kuulen jonkun kysyvän. Siksi, että kirjailija ei kirjoita suomeksi. Kirjailija ei edes tiedä, mitä tismalleen tai täsmälleen tarkoittaa, saati sitten, kumpi niistä istuu paremmin kulloiseenkin suomenkieliseen tekstiin. Kirjailija kirjoittaa millä kielellä ikinä kirjoittaakaan, suomentaja lukee tekstin ja yrittää jollain ihmeellisellä silmänkääntötempulla saada aikaan illuusion siitä, että hänen suomenkielinen tekstinsä olisi sama kuin alkuteos. Vaikka todellisuudessa se on tietenkin vain kopio, peilikuva, epämääräinen heijastus, omalla kielellä kirjoitettu, omilla jaloillaan seisova uusi teos. Itse asiassa tapa, jolla suomennoksista puhutaan, on tässä mielessä hieman harhaanjohtava: puhutaan esimerkiksi vaikkapa Virginia Woolfin kirjoittamasta teoksesta Aallot, jonka on suomentanut Kai Kaila, kun todellisuudessa Virginia Woolf on kirjoittanut vain teoksen nimeltä The Waves, jonka suomenkielisen version nimeltä Aallot on kirjoittanut Kai Kaila.

Hiustenhalkomista, ehkä, mutta asia on kuitenkin hyvä tiedostaa. On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, jopa loukkaavaa (ehkä jopa tekijänoikeuslain vastaista), jos julkisessa tilaisuudessa, kuten nyt esimerkiksi kirjallisuusfestivaaleilla, luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) "tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta", eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet. Puhumattakaan siitä, kuinka itse palkintoa jaettaessa korostettiin sitä, että palkinto annetaan kirjalle ja kääntäjä tulee ottamaan sen vastaan. Totta: tarkoituksena oli tosiaan valita ja palkita paras käännöskirja, mutta itse palkintoa, viittätuhatta euroa, on hiukan hankala antaa "kirjalle", vaan se luonnollisestikin myönnetään nimenomaan käännöskirjan kirjoittajalle, joka sattuu olemaan kääntäjä, ihan oikea, olemassa oleva ihminen.

Yllä mainittu ongelma lienee vain juontajan epähuomiossa tekemä tahaton kömmähdys, mutta kertoo paljon siitä, millaisena työnä kääntäminen nähdään – tai pikemminkin siitä, miten kääntäjää ja kääntämistä edelleenkään ei vain nähdä.

Kaikesta huolimatta itse palkinto ­– se, että se on perustettu; tarkoitus, jota varten se on perustettu, ja perusteet, joiden pohjalta se jaettiin – on tietysti äärimmäisen hieno ja huomion arvoinen asia. Riina Vuokko palkittiin ansaitusti hänen suomentamastaan romaanista Viinamaa, jonka kiinankielisen alkuteoksen on kirjoittanut nobelkirjailija Mo Yan.

Myös Helsinki Lit ‑festivaali oli itsessään positiivinen kokemus, ja järjestäjiä ja kustantajia ilahduttanee myös se, että itse kirjat ja kirjallisuus alkoivat kiinnostaa keskusteluja kuunnellutta festivaalivierasta siinä määrin, että salista poistuessani minut valtasi palava halu hankkia kaikki keskustelujen kohteena olleet kirjat käsiini ja ryhtyä lukemaan. Ja mikä hienointa, vaikken osaakaan esimerkiksi venäjää, ruotsia, kiinaa tai arabiaa, pääsen silti nauttimaan kirjailijoiden luomista ainutlaatuisista maailmoista – laadukkaiden käännösten matkassa.

PS. [lisätty jälkeenpäin:] Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir on kuulemma saanut aiheesta palautetta jo usealta taholta, ja ensi vuonna kääntäjät on luvattu nostaa paremmin esiin. Hyvä niin ja hienoa, että pääsemme myös ensi vuonna seuraamaan laadukasta kirjallisuustapahtumaa!

On maaliskuu, maa on harmaa. Tai vihreä. Tai ruskea, ota tuosta nyt sitten selvää. Ulkona sataa jotain rännänkaltaista, mutta se ei haittaa minua, koska mieleni ei ole täällä, vaan Lontooseen johtavan junaradan varrella sijaitsevassa englantilaisessa pikkukaupungissa, Witneyssä. Työpöytäni muistilapuista on helppo päätellä, missä maailmoissa liikun nykyään. Erään asiakkaan nettisivujen suomennosprojekti on saatu onnellisesti päätökseen ja html-koodien lunttilappu on jo ehtinyt keräämään pölyä. Nyt päivänpolttavia, muistamisen arvoisia seikkoja ovat muun muassa se, milloin Megan Hipwell katosi ja millaisia suomenkielisiä ilmaisuja voidaan käyttää junan etenemisestä kuuluvista äänistä (vyöryminen, kolke, jyrinä, jylinä, vaiko ehkä sittenkin puksutus?).

Työn alla on Paula Hawkinsin trillerin The Girl on the Train suomennos, joka ilmestynee Otavalta kesällä. Naputtelen tällä hetkellä kovaa vauhtia ensimmäistä raakaversiotani. Kirja alkaa olla puolivälissä, kieli ja tyyli alkavat jo löytyä, ja työ etenee jouhevasti. Eräs, joskin varsin positiivinen, ongelma tässä työssä vain tuntuu olevan: kirja imaisee mukaansa, ja huomaankin aina välillä jännittävimmissä kohdissa unohtuneeni kääntämisen sijaan lueskelemaan ja selaamaan tekstiä "ihan vain hiukan eteenpäin". "Mitäs tässä sitten tapahtui? Ah, voi ei! Entä sen jälkeen? Iik."

Näinä tämmöisinä päivinä minä tykkään työstäni aika paljon.