Vietin eilen antoisan päivän Helsingin kirjamessuilla. Kirjamessut ovat kuuluneet jokasyksyisiin rutiineihini jo vuosia – ensin Turussa, sittemmin Helsingissä. Olen joskus aiemminkin todennut, että saisin messuilla kulumaan miten paljon aikaa tahansa, mutta eilinen yhdeksän tuntia on kyllä tähänastinen ennätys. Ja voi miten paljon kaikkea noihin tunteihin mahtuikaan.

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla muutenkin kuin huvin ja mielenkiinnon vuoksi. Päivystin aamulla pari tuntia Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton, SKTL:n, osastolla. Osasto on vuosi toisensa jälkeen pikkuruinen ja melko hankala löytää, mutta sille kannattaa silti ehdottomasti poiketa, sillä siellä voi nähdä ihka oikean suomentajan työssään, ihan livenä. Minun päivystysvuoroni aikana työn touhussa oli Laura Lahdensuu, joka käänsi 1500-luvun italialaista tekstiä suomeksi. Ohikulkijat pääsivät ihastelemaan ja ihmettelemään työn kulkua osastolla olleesta kuvaruudusta.

Lisäksi tarjolla oli vino pino Kääntäjä-lehtiä ja tietoa liitosta, selailukappaleet Mikael Agricola- ja J.A. Hollo ‑palkinnot voittaneista suomennoksista sekä SKTL-kyniä ja ‑heijastimia, joista etenkin ohikulkeneet koululaiset olivat kovin innoissaan. Heijastin kieltämättä onkin äärimmäisen hieno – minä ainakin ripustan sen takkiini saman tien.

Vaikka SKTL:n osasto ei kovin näkyvällä paikalla ollutkaan, muuten kirjamessut ovat kyllä melkoinen kääntäjien temmellyskenttä, ainakin jos asiaa osaa oikealta kantilta tarkastella. Ohjelmassa oli jos jonkinlaisia keskusteluja ja haastatteluja, joissa suomentaja oli osapuolena. Itse olin perjantaina kuuntelemassa muun muassa paneelikeskustelua, jonka otsikko oli Suomentaminen – Mission Impossible. Keskustelemassa olivat suomentajat Tarja Roinila, Miika Luoto, Arto Kivimäki ja Kristiina Lähde, ja yleisössäkin istui suuri joukko pitkän linjan suomentajia Kersti Juvasta Oili Suomiseen – tämä vinkkinä niille, jotka haluavat julkkisbongata ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet suomeksi ison osan maailmankirjallisuuden klassikoista.

Maailmankirjallisuuden klassikoista oli puhe myös aiemmin iltapäivällä messuhallin Wine Cornerissa, jossa Savukeitaan Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen keskustelivat Virginia Woolfista. Savukeidas on kustantanut viime vuosina Sutisen suomentamana Woolfin uran alkupään tuotantoa, jota ei ole aiemmin suomennettu. (Itsekin käväisin keskustelun jälkeen ostamassa Savukeitaan osastolta Woolfin esikoisromaanin Menomatka, jonka suomennos tosin ei ole saanut aivan parasta vastaanottoa.) Seuraavaksi Savukeitaalta alkaa kuulemma ilmestyä suomennoksia Woolfin päiväkirjoista. Taisin jo luvata kassalla tuota Menomatkaa ostaessani, että minä kyllä ostan myös nuo päiväkirjat sitten, kun ne ilmestyvät. Ensimmäisen niistä olen jo lukenut, ja se löytyy hyllystäni, englanniksi tietysti tosin, koska kirjoitin siitä kirjallisuustieteen proseminaarityöni vuonna 2006. Virginia Woolf on kiehtova, lähes taianomainen hahmo, jonka elämään ja ajatuksiin päiväkirjat tarjoavat ainutlaatuisen kurkistuskanavan. Lisäksi päiväkirjat ovat kiinnostava katsaus historiaan: ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneiden vuosien Britanniaan aina 40-luvulle saakka.

Virginia Woolfista voidaankin hypätä sujuvalla aasinsillalla naiseen, josta Woolf on todennut näin: naisista täydellisin taiteilija, kirjailija jonka kirjat ovat kuolemattomia. Kyseessä on tietysti Jane Austen. Pääsin perjantai-illan messuhuumassa kuuntelemaan vielä yhtä erinomaista esitystä, taiteilijaprofessori Kersti Juvan ja Austenin teoksia tutkineen professori Heta Pyrhösen keskustelua Juvan hiljattain uudelleenkääntämästä Austen-klassikosta, Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Juva luki otteita käännöksestään, ja yleisön nauru ja mukana eläminen todistivat sen, että romaani on saanut ansaitsemansa hersyvän, Austenin nerokkuutta kunnioittavan suomenkielisen version.

Keskustelun päätteeksi Juva siirtyi Teoksen osastolle signeeraamaan kirjaa. Tämä ei ollut viralliseen ohjelmaan merkitty ohjelmanumero, mutta olen äärimmäisen onnellinen, että tällaiseen tarjoutui mahdollisuus. Annankin nyt ilmaisen vinkin kaikille kustantajille: tehkää merkittävistä suomentajista numero, mainostakaa heitä, antakaa heille aika ja paikka (miksei myös signeerauksille). Sillä vaikka itse Juvakin vitsaili, että tokko kukaan tällaista mittaamattoman arvokasta kääntäjän signeerausta haluaa, tosiasia on, että moni haluaa, tai monen ainakin pitäisi haluta. Ehkä kirjoitan vielä joskus toiste enemmän siitä, miksi maailmankirjallisuuden klassikoiden uudelleen suomentaminen on niin tärkeää; nyt totean vain, että se on. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo lähtee Juvan käsissä uudenlaiseen, suomeksi ennennäkemättömään liitoon. Tapauksen merkittävyyttä korostamalla ja markkinoimalla ja kirjaa alehyllystä (!) esiin nostamalla kustantajakin olisi voinut saada tapauksesta enemmän irti. Ainakin minulle tuli Juvan ja Pyrhösen keskustelun jälkeen, kuten monen muunkin messujen keskustelun ja ohjelmanumeron jälkeen (aivan kuten markkinavoimat haluavatkin), sellainen olo, että tuo kirja minun on pakko saada – varsinkin, jos saan siihen tekijän signeerauksen, joka on, ihan oikeasti ja vailla ironian häivää, mittaamattoman arvokas.

Samanaikaisesti Ylpeys ja ennakkoluulo ‑keskustelun kanssa toisaalla messuilla jonotettiin ankkataiteilija Don Rosan signeerauksia. Sellaisen minäkin ajattelin jossain välissä hakevani, mutta käytyäni vilkaisemassa Sanoma Median osastolla kiemurrellutta arviolta puolen kilometrin mittaista signeerausjonoa totesin, että tuohon minusta ei kyllä ole. Ehkä saan nimmarin Roope Ankka ‑sarjiksiini joskus toiste. Tai sitten en, koska Don Rosan arvon on niin moni muukin suomalainen ankkafani huomannut.

Tähän kohtaan onkin hyvä esittää yksi helppo kysymys: Miksi Don Rosa ja Aku Ankka ‑sarjakuvat ylipäänsä ovat niin valtavan suosittuja Suomessa? Syynä ei ole pelkästään Rosan hieno piirrosjälki ja mahtavat tarinat, joiden suuri fani minäkin olen, vaan myös puhekuplat, joiden polveileva, monipuolinen ja hersyvä suomen kieli koukuttaa sukupolvia toisensa jälkeen. Suurin syy Aku Ankka ‑sarjakuvien vahvaan asemaan ja järkkymättömään suosioon Suomessa on se, että niiden suomennokset ovat täyttä timanttia.

Suomentajien lisäksi yhtenä messupäiväni kohokohdista on pakko mainita vielä Aulikki Oksanen, jonka olemassaoloa en ollut jostain syystä lainkaan huomannut messuohjelmasta. Satuin vain vahingossa paikalle, kun Oksanen alkoi lausua runojaan Rosebudin osastolla. Reaktioni oli kuin Vain elämää ‑ohjelmasta konsanaan, kun äkkiarvaamatta, keskellä messuhallin hälinää ja hyörinää, Aulikki Oksanen loihe lausumaan runoa "Sinua, sinua rakastan": jähmetyin käytävälle ja yritin hillittömien kokovartalokylmienväreiden kourissa pidätellä kyyneliä, jotka pakkautuivat painavaksi Niagaraksi silmäluomiini. Sielua ravisteleva kokemus. Oksasen arvon ovat onneksi huomanneet muutkin, sillä hänen runokokoelmansa Helise, taivas! oli loppuunmyyty. Sain viimeisen kappaleen signeerausjonosta, minä onnekas. Myöhemmin kävin kuuntelemassa Oksasen esiintymistä Vuokko Hovatan (laulu) ja Zarkus Poussan (säestys) kanssa Kirjakahvila-lavalla. En tiedä, missä pullossa olen elänyt, kun en tiennyt, että he kiertävät esiintymässä tällä kokoonpanolla, mutta tilaisuuden tullen heitä kannattaa ehdottomasti käydä katselemassa ja kuuntelemassa. Sen lisäksi, että Oksasen runot ovat kotimaisen kirjallisuuden helmiä, hän on esiintyjänä valovoimainen, rohkea, välitön ja lämmin.

Päiväni kirjamessuilla oli täynnä suuria tunteita ja unohtumattomia kohtaamisia. Oloni on edelleen sähköistynyt ja imen kokemuksesta virtaa vielä pitkälle talveen. Messut ovat minulle myös aina osoitus siitä, että olen oikealla alalla. Kieli ja kirjallisuus ovat minulle henki ja elämä. (Sanoinko jo, että mukaani tarttui Kielikellon osastolta läjä vanhoja Kielikelloja, pilkunviilaajan mieliluettavaa? Tuskin maltan odottaa, että pääsen hautaamaan nenäni niihin.) Muille kirjoja haisteleville – tai vähemmän intohimoisesti kuluttaville – tiedoksi, että messut ovat käynnissä vielä hetken tänään lauantaina ja koko päivän huomenna sunnuntaina. Vielä ehdit paikan päälle ihailemaan kirjailijoita, runoilijoita, kuvittajia ja suomentajia, joiden kynästä unohtumattomat lukukokemuksesi ovat peräisin.

Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu täytti syyskuussa kuusi vuotta. Eräs kysymys, jota minulta kysytään toistuvasti, kun toiminimestäni tulee puhetta, on: Mistä nimi tulee? Miksi Lokakuu? Ja mikäpä olisi parempi aika pohtia vastausta kuin nyt, vaahteranlehtien helottaessa oransseina ikkunani takana.

Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, juuri nimen valitseminen oli yksi hankalimmista päätöksistä toiminimeä perustaessani. Pyörittelin tuolloin kuusi vuotta sitten kielenpäässäni lukuisia eri vaihtoehtoja. Halusin, että nimi kuvaa jollain lailla toimialaa tai minua itseäni, että se tuntuu omalta, että siinä on jokin idea. Parhaat vaihtoehdot tuntuivat olevan jo varattuja, mutta lopulta loppusuoralle pohdinnoissani kipusivat kaksi kandidaattia: Oonan käännöspalvelu ja Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu. Päädyin näistä jälkimmäiseen. Se kuulosti vähemmän itsestään selvältä, enemmän ammattimaiselta; sellaiselta, että siinä on jokin juju.

Mikä juju nimessä sitten on? No, olen syntynyt lokakuussa, ja lokakuu on minusta omalla tavallaan vuoden parasta aikaa. Luonto verhoutuu lempiväreihini, ilma on kuulas ja kirpeä, rapeat lehdet tuoksuvat. Vielä ei ole synkkää ja pimeää, mutta on jo lupa rauhoittua nojatuolin nurkkaan niiden kliseisten villasukkien ja hyvän kirjan kanssa. Lokakuu on osa minua, ja se kertoo hiukan siitä, millainen minä olen ihmisenä. Nimi tarjosi myös oivallisen ylimääräisen syyn sovittaa yrityksen visuaalinen ilme lämpimiin syksyn väreihin, minun väreihini.

Myöhemmin oivalsin, että lokakuussa on myös hauska viittaus lokalisointiin. Lokalisoinnilla tarkoitetaan tavallisesti nettisivujen kääntämistä, jota minäkin toki teen. 

Joku on joskus aprikoinut, onkohan toiminimelläni jotain tekemistä av-kääntäjien perustaman ns. lokakuun liikkeen kanssa. Ei ole. (Liike sai alkunsa lokakuussa 2012, kun MTV Media ulkoisti tekstityspalvelunsa Broadcast Text Internationalille. Voit lukea lisää av-kääntäjien tilanteesta sivustosta www.av-kaantajat.fi).

Miksi sitten käännös- ja kielipalvelu eikä vain yksinkertaisesti käännöspalvelu? Ensinnäkin sanojen rytmitys kuulosti minusta jollain selittämättömällä tavalla paremmalta, vaikka pitkässä rimpsussa omat hankaluutensa ovatkin. Toiseksi halusin korostaa sitä, että tarjoan käännöspalvelujen lisäksi myös kielentarkistuspalveluja. Oikoluen suomenkielisiä tekstejä, ja voin haluttaessa tehdä myös laajempaa tekstinmuokkausta, jossa pelkkien kielioppivirheiden karsimisen sijaan sujuvoitetaan tekstiä ja ilmaisua tai kirjoitetaan tekstejä kokonaan alusta.

Olin Lokakuuta perustaessani 23-vuotias opiskelija, ja se on elättänyt minut siitä lähtien. Toiminimen perustaminen oli päätös, jota en ole katunut kertaakaan. Nykyään puhutaan paljon pakkoyrittäjyydestä ja yrittäjyyden ongelmista. Näitäkin toki nyky-yhteiskunnassa esiintyy, mutta minulle toiminimi on ennen kaikkea väline, joka mahdollistaa ammattini harjoittamisen. Lokakuun avulla voin tehdä monipuolisesti kaikkea sitä, missä olen hyvä – ja mikä mainiointa, juuri sillä tavalla kuin itse katson parhaaksi. Kaikki langat ovat tukevasti omissa käsissäni, ja siitä minä kyllä tykkään.