Yksi olennaisimpia kääntäjän työtä kuvaavia tekijöitä on näkymättömyys. Hyvä käännös on teksti, jota lukiessa ei edes huomaa lukevansa käännöstä, ja siksi myös itse kääntäjän olemassaolo tuppaa melko usein jäämään unohduksiin. Tämä on myös yksi kääntäjän työn ongelmallisimmista piirteistä: kääntäjien on vaikea saada ansaitsemaansa huomiota ja arvostusta, jos työn tekijöiden oletetaan pysyvän piilossa.

Suomen kokoisessa maassa, suomalaisella kielialueella, käännösten merkitys on kuitenkin valtava. Elämme joka hetki käännösten ympäröiminä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuka on kirjoittanut päivittäin käyttämiesi tietokoneohjelmien tai nettisivujen tekstit, entä digiboksin valikot? Kuka on kirjoittanut kahvinkeittimen käyttöoppaan ja muropakkauksen tuoteselosteen, entä EU:n kurkkudirektiivit? Kenen ansiosta ymmärsit jo yhdeksänvuotiaana, mitä Ridge ja Brooke huokailivat televisiossa? Kenen näppäimistöllä on näpytelty lempikirjasi unohtumattomimmat rivit?

Kuva Tove Janssonin teoksesta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (WSOY).

Totta puhuen minäkään en ennen kääntäjänopintojani juuri kiinnittänyt huomiota siihen, kuka kirjojen suomenkieliset versiot – eli ne versiot, jotka tosiasiassa luin – oli kirjoittanut. En ehkä myöskään ajatellut kääntämistä muuna kuin mekaanisena työnä, jossa alkutekstin sanoille etsitään kohdekieliset vastineet. Kuka tahansa kääntämiseen vähänkin perehtynyt (tai vaikkapa Google Translatea kokeillut) pystyy kuitenkin toteamaan, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka tekstin, olipa se sitten kepeä markkinointiteksti tai suuri sukupolviromaani, alkuperäinen kirjoittaja onkin eittämättä tehnyt suurimman ja luovimman työn, ei kääntäjäkään voi vain pyyhkiä vieraskielisiä sanoja pois ja tuupata tilalle suomenkielisiä. Teksti on muotoiltava ja kirjoitettava kokonaan uudestaan, eikä kääntäjän tärkein taito olekaan vieraan kielen taito, vaan taito ilmaista itseään sujuvasti omalla äidinkielellään.

Oho, luulin jo lipsahtaneeni aiheesta sivuun, mutta itse asiassa sen pohtiminen, mitä kääntäminen oikeastaan on ja mitä sen tekeminen vaatii kääntäjältä, on varsin olennainen osa näkymättömyyden ongelmaa. Jos ei tiedetä, mitä kääntäjä tekee ja miten, on vaikea ymmärtää, että suomenkieliset tekstit eivät vain mystisesti ilmesty jostain, vaan että niiden eteen tehdään työtä. Asia on juuri kuten Nobel-kirjailija José Saramago on todennut: "Writers create national literature [...], world literature is written by translators." (Kirjailijat luovat kansalliskirjallisuutta, maailmankirjallisuus on kääntäjien kirjoittamaa.)

Näkymättömyys tekstissä ei kärsi siitä, jos kääntäjän olemassaolo tunnustetaan tekstin ulkopuolisessa maailmassa. Suomentajan nimi tulisi aina mainita esimerkiksi käännöskirjallisuutta koskevissa lehtijutuissa ja kritiikeissä (mutta valitettavan usein se jää kuitenkin mainitsematta). Kaikkea vastuuta näkyvyydestä ei kannatakaan sysätä muille, vaan kääntäjät voivat myös itse pyrkiä nousemaan koloistaan ja korottamaan ääntään. Chris Durban piti elokuussa FIT:n kansainvälisessä kääntäjien kongressissa inspiroivan esityksen siitä, kuinka kääntäjien pitäisi lopettaa varjoissa luikkiminen, astua esiin ja kertoa muulle maailmalle siitä, mitä he tekevät. Ehkä tällöin, pikkuhiljaa, kääntäjän olemassaolosta tulisi itsestäänselvyys, joka ei pääsisi unohtumaan kriitikoilta, toimittajilta tai kirjallisuusbloggaajiltakaan. Ehkä tällöin yhä useampi markkinointiosasto ymmärtäisi asettaa käännökselle muitakin kriteerejä kuin sen, mistä sen halvimmalla ja nopeiten saa. Yksi tämänkin blogin tavoitteista on näkymättömyysviitan karistaminen ja sen raottaminen, mitä kääntäjän kammion uumenissa tapahtuu.

Vilkaisehan siis sinäkin tänään illalla kirjaa lukiessasi, kuka käsissäsi olevan suomenkielisen teoksen on tosiasiassa kirjoittanut, tai jää tv-ohjelman loputtua odottamaan tekstittäjän nimeä. Me olemme kaikkialla ympärilläsi, huomasitpa sinä sitä tai et.

Sosiaalinen media, sähköposti ja tekstiviestit ovat viime vuosina kasvattaneet kirjallisessa muodossa käytävän kommunikoinnin määrää huimasti. Kun kirjalliset tuotokset eivät kulje enää vain etanan vauhdilla posteljoonin mukana, käytännössä kaikki osallistuvat sähköisesti käytävään keskusteluun, tavalla tai toisella.

Väistämättä esiin tulevat myös itse kunkin kirjalliset taidot. Jokainen tuntee jonkun, joka kirjoittaa yhdyssanat erikseen ja 'onpan' sijaan 'ompa'. Uskon, että jokainen tuntee myös jonkun, joka kokee oikeudekseen, ellei jopa velvollisuudekseen, korjata kanssaihmistensä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Minusta tällainen on hiukan ilkeää eikä loppujen lopuksi hyödytä ketään. Siksi ilahduinkin ikihyviksi, kun bongasin viime viikonlopun Hesarista kirjailija Miina Supisen haastattelun, jossa todetaan näin: "Jos ihminen ei kirjoita työkseen, Supisen mielestä riittää, että saa asiansa perille. Hänestä toisten kielivirheille naureskeleminen on noloa snobbailua."





Olen täysin samaa mieltä. Esimerkiksi Facebookissa kaverien kesken käydyt keskustelut ja kommentoinnit ovat vapaamuotoista jutustelua, jonka tarkoituksena on vain saada viesti perille, ei luoda virheetöntä tai tajunnanräjäyttävän hienoa tekstiä. Kun kirjoittaa työkseen, tai varsinkin, jos oikolukee työkseen, mahdolliset virheet toki hyppäävät silmille, mutta entä sitten? Kirjoittaminen ja kielioppi on opittu taito, jota kaikkien ei ole tarvis hallita täydellisesti. Lyöntivirheitä sattuu kenelle tahansa, eivätkä kielenhuollon ammattilaisetkaan ole kaikesta aina samaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa teksti on puheen korvike, eikä kukaan ryhdy keskustelukumppanin kielioppivirheitä puheestakaan korjaamaan, ellei sitten halua olla erityisen ilkeä kaverilleen.

Kaikki meistä eivät ole kuluttaneet penkkiä kielenhuollon luennoilla. Kaikki meistä eivät lueskele Kielikelloa ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusopasta huvikseen, ja hyvä niin – elämässä voi opetella muitakin hyödyllisiä taitoja, ja jotain tekemistä pitää jättää kielentarkistajillekin! Pilkunviilauksella on nimittäin myös aikansa ja paikkansa: kirjat, lehtijutut ja muut julkaistavat tekstit, joiden lukijakunta on laaja ja joiden odotetaan olevan huoliteltua yleiskieltä, esittävät kirjoittajan vähintäänkin epäedullisessa valossa, jos teksti vilisee virheitä. Jos on epävarma omista kirjoittajan kyvyistään, julkaistavat tekstit kannattaakin vähintään oikoluettaa, ellei jopa kirjoituttaa ammattilaisella.

English summary: Ah, social media. It is full of people expressing their thoughts and opinions in writing, full of grammar mistakes, and full of people complaining about each others' grammar mistakes. But is it really the end of the world if a friend, or a friend of a friend, or a complete stranger can't spell properly, as long as they still get their message through? If you're not a professional writer, it shouldn't be such a big a deal. If you haven't spent years studying grammar, you probably have done and learnt something that is way more exciting and valuable to you. And if you want to publish a text (a real text, not just chit-chat on Facebook) and don't know whether you should use their, there or they're, you can always turn to a professional, whose job it is to get the grammar right.

Ajatus blogin perustamisesta on muhinut mielessäni jo pitkään. Koska omasta työstä ja omista kiinnostuksen kohteista on aina mukava puhua (ja kirjoittaa), päätin viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Julkaisen tässä blogissa kääntäjäyrittäjän arkeen liittyviä pohdintoja. Teksteissä käsitellään sekä asiatekstien että kirjallisuuden kääntämistä, yleisiä kieleen ja kielen kanssa työskentelemiseen liittyviä ilmiöitä sekä ajankohtaisia aiheita – joskus saatetaan toki lipsahtaa hiukan aiheesta sivuunkin. Tervetuloa lukemaan!