Siinä se nyt makaa työpöydälläni, koko paperipino, jokainen lehti käännettynä ja läpi käytynä. Sain siis juuri trillerin raakaversion valmiiksi, hurraa! Tämän kunniaksi keitin itselleni – en kupillista, vaan pannullisen – teetä, nostan hetkeksi jalat ylös ja huokaisen oikein syvään.

Kovin pitkään en tietenkään ehdi huokaista, koska seuraavaksi tehtävänäni on tarttua tuohon samaiseen kolmesataasivuiseen paperipinoon, kiepauttaa se ympäri ja aloittaa taas alusta, ryhtyä hiomaan kulmia, tarttua yksityiskohtiin, tehdä tietokoneellani luuraavasta tekstimöhkäleestä jollain tavalla esittelykelpoinen. Tuo pikkutarkka piperrys on ehkä se vaihe, josta nautin kaikkein eniten: jotain on jo valmiina, paniikkiin ei ole aihetta, vaan saa vain tuijottaa ajan kanssa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja, pyöritellä, pähkäillä ja miettiä, mitä minä tuollekin oikein tekisin, miten minä nyt tuonkin kaikkein parhaiten muotoilisin. Työvaiheelle on helppo keksiä jos jonkinlaisia vertauskuvia puusepästä kuvanveistäjään, mutta tämä, jonka sanoi joku joskus jossain, on mielestäni ehkä kaikkein osuvin: kun metsästä tehdään peltoa, ensin laitetaan puut matalaksi, sitten ruvetaan kaivelemaan kantoja ja tasoittamaan maata.

Nyt kun puut on vedetty rytinällä poikki ja pinoon, seuraavat pari päivää taidan ottaa peltotyömaahani hiukan etäisyyttä ja rentoutua etäluettaviin energiamittareihin liittyvien teknisten käännösten parissa, mutta maanantaina se sitten alkaa: armoton kantojen kaivaminen ja haravoiminen.

On maaliskuu, maa on harmaa. Tai vihreä. Tai ruskea, ota tuosta nyt sitten selvää. Ulkona sataa jotain rännänkaltaista, mutta se ei haittaa minua, koska mieleni ei ole täällä, vaan Lontooseen johtavan junaradan varrella sijaitsevassa englantilaisessa pikkukaupungissa, Witneyssä. Työpöytäni muistilapuista on helppo päätellä, missä maailmoissa liikun nykyään. Erään asiakkaan nettisivujen suomennosprojekti on saatu onnellisesti päätökseen ja html-koodien lunttilappu on jo ehtinyt keräämään pölyä. Nyt päivänpolttavia, muistamisen arvoisia seikkoja ovat muun muassa se, milloin Megan Hipwell katosi ja millaisia suomenkielisiä ilmaisuja voidaan käyttää junan etenemisestä kuuluvista äänistä (vyöryminen, kolke, jyrinä, jylinä, vaiko ehkä sittenkin puksutus?).

Työn alla on Paula Hawkinsin trillerin The Girl on the Train suomennos, joka ilmestynee Otavalta kesällä. Naputtelen tällä hetkellä kovaa vauhtia ensimmäistä raakaversiotani. Kirja alkaa olla puolivälissä, kieli ja tyyli alkavat jo löytyä, ja työ etenee jouhevasti. Eräs, joskin varsin positiivinen, ongelma tässä työssä vain tuntuu olevan: kirja imaisee mukaansa, ja huomaankin aina välillä jännittävimmissä kohdissa unohtuneeni kääntämisen sijaan lueskelemaan ja selaamaan tekstiä "ihan vain hiukan eteenpäin". "Mitäs tässä sitten tapahtui? Ah, voi ei! Entä sen jälkeen? Iik."

Näinä tämmöisinä päivinä minä tykkään työstäni aika paljon.