Viimeisimmät blogikirjoitukseni ovat käsitelleet lähinnä kirjallisuuden kääntämistä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen viettänyt suurimman osan aikaani kirjallisuuden parissa ja tehnyt tavallista vähemmän asiatekstikäännöksiä (asiateksteillä tarkoitetaan käännöksistä puhuttaessa karkeasti jaoteltuna tekstejä, jotka eivät ole kirjallisuutta, eli käyttöohjeita, nettisivuja, lakitekstejä, esitteitä, lehtiartikkeleja, tuoteselosteita jne. jne.). Nyt, kun sain tuoreimman kirjasuomennokseni käsikirjoituksen palautettua kustannustoimittajalle, olen voinut taas pitkästä aikaa antautua ihan kokonaan asiatekstikäännöksille, ja se on kuulkaas ollut harvinaisen ihanaa.
 
Älkää käsittäkö väärin – kirjallisuuden kääntäminen on yksi parhaimmista asioista, mitä voin kuvitella tekeväni, enkä sitä muuten missään tapauksessa tekisikään, mutta, kuten elämässä yleensäkin, vaihtelu virkistää. Asian voi ilmaista vertauskuvallisesti: On nimittäin niin, että jos luonteeltaan järjestelmällisten ja asiatyylisten asiatekstien kääntäminen muistuttaa palapelin kokoamista, muodoltaan vaihtelevan ja vapaasti soljuvan kaunokirjallisuuden kääntäminen on vähän niin kuin muovailuvahan tai saven muokkaamista. Parhaassa tapauksessa möykystä saa aikaan jotain erinomaisen hienoa, mutta tekemiseen pitää olla oma, vahva näkemys. Pitää tietää mitä tekee, ja silloinkaan mikään ei ole vuorenvarmaa tai kiveen hakattua. "Jospa ottaisinkin tuosta hiukan pois ja muotoilisin tämän kohdan näin. Tai laittaisin tähän kohtaan tällaisen. Eipäs sittenkään. Juupas. Näyttääkö se hyvältä näin? Voi olla, mutta voi olla, että se näyttää hyvältä myös näin."
 
Kaiken tämän saven hinkkaamisen, rutistelun ja vaivaamisen jälkeen asiatekstipalapelien kokoaminen kaikessa järjestelmällisyydessään on äärimmäisen rentouttavaa. Kun oikean palan (sanan, lauserakenteen) löytää, se on siinä. Sitä ei voi eikä tarvitse ryhtyä sen kummemmin itse sorvailemaan. (Vertaus on karrikoitu. Tosiasiassa myös kirjallisuudessa on yksiselitteisiä lauseita, jotka solahtavat helposti paikalleen, ja asiateksteissä on – tekstilajista riippuen – kohtia, jotka voi muotoilla useammallakin tavalla, mutta pääpiirteittäin niiden luonteet eroavat juuri näin.)
 
Asiatekstien kääntäminenkään ei tietenkään ole aina yksioikoista ja ihanaa; paljon riippuu myös siitä, millainen teksti käännettävänä on ja millaisissa olosuhteissa. Tällä kertaa toimeksianto oli niin erinomaisesti järjestetty, että rohkenen kertoa siitä teillekin – ja annan samalla ilmaisen vinkin siitä, kuinka käyttöliittymätekstien käännättämisen voi parhaassa tapauksessa hoitaa.

Sain toimeksiannoksi kääntää asiakkaalleni samanaikaisesti sekä tietokoneohjelman ja mobiilisovelluksen käyttöliittymätekstit (eli ne tekstit, jotka sovellusta käytettäessä tosiasiassa näkyvät ruudulla) että ko. sovellusten käyttöohjeen (tässä tapauksessa verkko-ohjeen eli online helpin). Monesti tällaiset tekstit käännätetään eri aikaan, joskus jopa eri tekijöillä. Etuna niiden käännättämisessä samanaikaisesti (ja varsinkin yhdellä ja samalla tekijällä) on se, että teksteistä tulee yhdenmukaiset ja toimivat. Ohjeessa viitataan ohjelman painikkeisiin niiden oikealla nimellä ja painikkeiden nimet käännetään ohjelmassa tarkoituksenmukaisesti.
 
Käyttöliittymätekstien kääntämisessä ongelmana on tavallisesti se, että itse tekstissä ei näy kontekstia, vaan käännettäväksi tulee pelkkä sanalista ohjelman painikkeiden nimistä, viesteistä yms. näytössä näkyvistä teksteistä. Tähän tapaan:
​
Start
File
Open
Save
Are you sure you want to continue?
 
Joidenkin sanojen ja painikkeiden nimien kääntäminen on helppoa ilman kontekstiakin, mutta jossain kohtaa ongelmaksi muodostuu väistämättä sanojen monitulkintaisuus. Onko Report Raportti vai Raportoi? Onko Empty file Tyhjä tiedosto vai Tyhjennä tiedosto? Tällaisia tilanteita tulee ohjelmien ja sovellusten käyttöliittymiä käännettäessä eteen aina lukuisia, syvemmälle ohjelman uumeniin mentäessä usein hyvin monimutkaisiakin, ja tilanteiden ratkaisuun on muutama vaihtoehto:
 
a) Kääntäjä heittää hatusta käännöksen, jonka hän arvelee olevan todennäköisin kyseiseen kohtaan. (Käyttökelvoton ratkaisu, johon syyllistyy lähinnä epäammattimaisesti toimiva kääntäjä; kääntäjä, jonka asiakas pyytää häntä toimimaan näin, tai liukuhihnakääntäjä, jolle maksetaan hyvin huonosti ja joka ei siksi koe, että olisi hänen tehtävänsä selvittää ihan kaikkea. (Tässä taas yksi hyvä syy siihen, miksi käännöstä ei kannata tilata sieltä, mistä sen halvimmalla saa.))
 
b) Kääntäjä lähettää asiakkaalle listan epäselvistä kohdista ja pyytää kontekstia. (Vie sekä kääntäjän että asiakkaan aikaa, mutta on muuten aivan toimiva vaihtoehto, jos molemmat osapuolet hoitavat asiansa.)
 
c) Kääntäjälle on annettu jo toimeksiantovaiheessa kontekstia, esim. näyttökuvia (screenshotteja) ohjelmasta tai itse ohjelman alkukielinen versio, josta kääntäjä voi itse etsiä, missä asiayhteydessä kukin teksti esiintyy. (Erittäin toimiva vaihtoehto, jos tekstit löytyvät ohjelmasta/kuvista helposti. Etsimiseen saattaa kuitenkin toisinaan kulua myös paljon aikaa, eikä kaikkia tekstejä välttämättä silti löydy.)
 
Tällä kertaa käytössäni oli vaihtoehto d) eli se, että kääntäjällä oli käytössään käännettävän sovelluksen ohje, jossa opastetaan, kuinka sovellusta käytetään ja mitä sen painikkeilla ja toiminnoilla tehdään. Ohjeeseen sisältyi myös näyttökuvat kaikista toiminnoista, eli näin, missä näytön kohdassa tekstit fyysisesti sijaitsevat. Käytettävissäni oli siis paitsi konteksti, myös ohjeen kattavat selitykset sille, mitä tekstit ja toiminnot tarkoittavat. Ja koska myös käänsin ohjeen, pääsin syvällisesti sisälle toimintoihin ja ohjelman toimintaan.

Minkä ihmeen takia kääntämiseen sitten voidaan tarvita kontekstin lisäksi myös muita taustatietoja? Annan yhden yksinkertaisen esimerkin, josta asiakastani tai heidän ohjelmaansa ei pysty mitenkään tunnistamaan. Tällä kertaa tein ensin käännöksen käyttöliittymäteksteistä, jotka minulla oli listana, ja siirryin sitten käyttöohjeen pariin. Vaikka olin kääntänyt käyttöliittymätekstit sinänsä aivan oikein ja alkutekstiä vastaavalla tavalla, ohjetta kääntäessäni huomasin ymmärtäneeni joitain kohtia aivan väärin. Tällaisia virheitä ei voi huomata, ellei tekstikohdista saa lisätietoja. Käyttöliittymässä oli esimerkiksi painikkeet Upload file ja Download file, jotka olin kääntänyt listaan alustavasti näin:
 
Upload file                 Lataa tiedosto kohteeseen
Download file             Lataa tiedosto kohteesta
 
Upload ja download ovat siitä hankalia käännettäviä, että molemmat käännettäisiin suomeksi tavallisesti sanalla 'lataa'. Screenshotista näin, että kyseessä on kaksi vierekkäistä painiketta, joten tässä kohtaa niiden merkitys oli pakko erottaa toisistaan. Kömpelö 'kohteeseen' ja 'kohteesta' -sanan lisääminen on eräänlainen ensimmäisenä mieleen tuleva hätäratkaisu, kuitenkin täysin mahdollinen sellainen.
 
Näin siis näyttökuvasta painikkeet ja niiden sijainnin, mutta kuvasta ei kuitenkaan nähnyt sitä, mitä kyseisillä painikkeilla tosiasiassa tehdään. Tämä valkeni minulle vasta käyttöohjetta kääntäessäni, minkä jälkeen muokkasin painikkeiden käännökset seuraavaan muotoon:
 
Upload file                   Lataa tiedosto
Download file              Tallenna levylle
 
Ilman selittävää kontekstia olin siis tulkinnut ensimmäisessä käännöksessäni jopa lataussuunnan toisin päin kuin se oikeasti oli. Lopullisessa versiossa merkitykset ovat kohdallaan ja teksti on sen pituinen, että se myös mahtuu sille varattuun painikkeeseen.
 
Kun kääntäjällä on riittävästi kontekstia ja tietoa kääntämästään tekstistä, lopputuloksesta on mahdollista saada täsmällinen ja tarkoituksenmukainen. Ratkaisut ovat perusteltuja ja tietoisia. Kääntäminen on mukavaa ja rentoa, suorastaan ihanaa, vähän niin kuin palapelin kokoamista – silloin kun oikeat, täsmällisesti paikalleen loksahtavat palaset ovat käytettävissä ja löydettävissä.

Taas se aika vuodesta. Kirjamessut. En ole suuri hälinän ja ihmispaljouden ystävä, mutta jostain syystä kirjamessut saavat minut silti vuosi toisensa perään lapsellisen innostuksen valtaan. Ehkä syy on siinä, että koko tuo hälinä ja väenpaljous keskittyy kirjojen ympärille. Kaikki nuo ihmismassat ovat lähteneet liikkeelle ja kokoontuneet yhteen vain kirjojen takia! No, joku toki voi olla paikalla metrilakun, julkkisten tai yleisen markkinahysterian takia, mutta ei anneta sen häiritä. Hyvähän se sitä paitsi on, jos markkinahumua ja jonkinmoista pöhinää saadaan luotua myös kustannusalalle – ilman maksavia asiakkaita ei sekään tule toimeen.

Toinen asia, joka minua vetää messuille, on tunne tietynlaiseen ammatilliseen yhteisöön kuulumisesta. Jos lukeminen on yksinäinen harrastus, niin kirjojen tekeminen se vasta yksinäistä puuhaa onkin. Teen mielelläni tikusta asiaa ja käytän kaikenlaiset järkevät mahdollisuudet poistua kotoa kääntäjän kammiostani ihmisten ilmoille. Kirjamessuilla näkee aina tuttuja ja voi kantaa oman kortensa kekoon esimerkiksi kääntäjien näkyvyyden lisäämiseen. Tänä vuonna kävin sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turussa osallistuin kansainvälisen kääntäjienpäivän seminaariin, päivystin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL) osastolla ja kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja. Helsingissä, viime viikolla, olin niin ikään SKTL:n osastolla päivystäjänä ja live-kääntäjänä, kävin kuuntelemassa käännösaiheisia keskusteluja (ja toki muitakin ohjelmanumeroita) sekä ostamassa hyvää kirjallisuutta.

Kirjamessut lienevät hyvä veruke kirjoittaa täällä blogissakin hiukan kirjoista. Messuilla tulee aina tehtyä jos jonkinlaisia löytöjä, ja voisinkin nyt ottaa tekemistäni sijoituksista kaiken ilon irti ja perustella (ennen kaikkea ehkä itselleni), miksi minun piti hankkia omaan kirjahyllyyni juuri ne teokset, jotka messuilta tulin ostaneeksi.
​
Kirjojen elinkaari ilmestymispöhinästä alelaariin on nykyään valitettavan lyhyt, eikä useimpia kirjoja edes ole saatavilla kirjakaupoissa enää muutama vuosi niiden ilmestymisen jälkeen. Onneksi on kirjastot. Ja antikvariaatit. Olen metsästänyt jo pidemmän aikaa Emily Brontën Humisevaa harjua Juhani Lindholmin suomennoksena (Otava 2006), ja nyt se löytyi sattumalta messujen loputtomasta antikvariaattien merestä. Kirjahyllystäni löytyy jo entuudestaan Helka Varhon suomennos vuodelta 1947, sekin divarilöytö vuosien takaa. Olen lukenut Humisevan harjun nimenomaan Varhon versiona. En pitänyt kirjasta, ja vasta sittemmin olen tullut ajatelleeksi, voisiko tämä johtua suomennoksesta. Lindholmin tekstin kohdalla tätä ongelmaa tulee tuskin olemaan, joten kunhan vielä joskus ehdin tuonkin version lukemaan, selviää, eikö Heathcliffin ja Catherinen tarina vain iske minuun vai liittyivätkö lukukokemuksen ongelmat suomennoksen kieleen.

Samasta messukojusta mukaan tarttui Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar 2011, suom. Ulla Lempinen). Luin kirjan muutama vuosi sitten ja ihastuin paitsi itse tarinaan, myös Lempisen suomennokseen. Kirjan rakenne on hiottu ja mietitty viimeisen päälle: tarina on koukuttava, ja tapa, jolla juoni oli punottu, sai minut miettimään, että kirjasta saisi oivallisen Hollywood-elokuvan. Suomennoksessa on nokkelaa kielellistä leikkiä, joka sai minut melkein hihkumaan ääneen. Tähän viittaa myös kirjan nimi, Käännöksiä. Kun siirtolaistaustaisen päähenkilön kielitaito ei ole vielä kovin hyvä, muiden ihmisten puheessa vilisee sanoja, joilla ei ole hänen päässään vielä merkitystä tai vakiintunutta muotoa, ne ovat vain äänneyhdistelmiä muiden joukossa. Tätä vierautta kuvaavat suomennoksessa sananmuunnokset ja kirjainten leikki, kuten tässä keskustelussa sivulla 69:

​Hieman tuoreempaa käännöskirjallisuutta edustaa viime vuonna ilmestynyt suomennos Vladimir Nabokovin teoksesta Pale Fire. Kristiina Drewsin suomennos, Kalvas hehku, oli keväällä ehdolla Mikael Agricola -palkinnon saajaksi merkittävän kaunokirjallisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta. Kirjan alkukielinen versio on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomennos klassikolle saatiin vasta nyt.

Kalvaan hehkun ostopäätös saattoi johtua osin siitä, että olin kuuntelemassa teoksesta Wine Cornerin lavalla käytyä keskustelua, mutta toki olin ollut kirjasta kiinnostunut jo aiemminkin. Täysverinen messuheräteostos, siis kirja, jota minulle ei olisi tullut mieleen ostaa ilman messuesityksiä, sen sijaan oli Liisa Kasken toimittama Kalevala ja opas sen lukemiseen (SKS 2015). Satuin puolivahingossa paikalle kuuntelemaan Kasken ja Seppo Knuuttilan Kalevala-aiheista keskustelua ja sen jälkeen oivallista Kalevala 20 minuutissa -esitystä, jossa Ida Heimonen, Maria Myllykangas, Kaisa Pudas, Riina Salmi ja Markus Virtanen yhdistelivät kaikkea rap-battlesta pehmolelunukketeatteriin. Näiden esitysten aikana mielessäni kirkastui paitsi ajatus ostaa vielä tämä kirja, myös vielä yksi lisäsyy pitää kirjamessuista: kirjanystävien satunnaiset kohtaamiset. Missä muualla voi käydä niin, että viereen istuu ventovieras ihminen, joka muitta mutkitta tokaisee tervehdykseksi: "Pidätkö sinä Kalevalasta? Mä RAKASTAN sitä!"
​
Kyllä, minäkin pidän Kalevalasta. Liisa Kasken toimittama laitos on lisäksi niin kaunis ja kaikkine lisäherkkuineen niin informatiivisen oloinen, että pakkohan se oli napata mukaan (vaikka Kalevala ​totta puhuen kirjahyllystäni jo löytyykin). Jonnekin mielen perukoille jäi myös kytemään ajatus Seppo Knuuttilan kehuman Kalevala-äänikirjan hankinnasta. Kalevala CD-levyllä, totta tosiaan! Runonlaulanta kohtaa nykymaailman: eihän kaikkea kirjallisuutta ole välttämättä tarkoitettu silmillä, vaan korvilla nautittavaksi.

​Jotta kirjoitukseni ei jäisi pelkäksi käännöskirjallisuuden ja kansallisrunouden hehkutukseksi, mainittakoon messujen humusta myös yksi kotimainen kirjauutuus. Yksi tämän kirjasyksyn ehdottomista helmistä on nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit (Otava 2015). Luin Pekkolan romaanin jo aiemmin syksyllä, ja se taitaa olla paras kirja, johon olen aikoihin tarttunut. Kirja on taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu (mikä lämmittää aina tällaisen pilkunviilaajan sydäntä), ja tarina on koskettava, avartava, yleismaailmallinen ja aina ajankohtainen. Lukukokemus sykähdytti juuri sillä tavalla kuin kuuluukin. Hengästytti. Tuli sellainen olo, että pitäisi pyyhkiä hikeä ja kyyneleitä – sielusta. Jos luet tänä vuonna vain yhden kotimaisen kirjauutuuden, se voisi olla tämä.

Kun nyt suosittelun tielle lähdettiin, on pakko suositella sielunruuan lisäksi myös ihan oikeaa ruokaa, koska vaikka kirjallisuus lähinnä henkisen puolen harrastus onkin, ei sitäkään, eikä varsinkaan messuhallien hulinaa, kukaan jaksa ilman kunnollista vatsantäytettä. Helsingin messukeskuksessa parasta vastinetta rahalleen ei suinkaan saa messukahvilan nahistuneista sämpylävitriineistä, vaan ravintolakäytävän varrella sijaitsevasta Wok'n'Currysta (tai Curry'n'Wokista, en kuollaksenikaan muista, miten päin tämä on). Lienee sanomattakin selvää, että paikka, josta saa niin paljon papadamia kuin jaksaa syödä, on kokemisen arvoinen, mutta mikä parasta, intialaistyylisen buffetin muukin ruoka on todella maukasta. Tämä siis vinkkinä ensi syksyn kirjamessuja tai mahdollisia muita messuja ajatellen. (Ja kun jälkiruokahammasta alkaa kolottaa, voikin suunnistaa yläkertaan ruokamessujen maistiaistiskien ääreen.)
​
Messujen jälkeen, sielu ja ruumis ravittuna, on mukava palata taas arkeen. Lukemista odottavien kirjojen pino työpöydälläni on kasvanut jälleen, mutta en pääse vielä iskemään siihen kiinni. Seuraavana työsarkanani on avata messuilla kaiken kansan edessä työstämäni käännöstiedosto täällä oman työhuoneen rauhassa ja ihmetellä, mitä kaikkea minä olen siihen messuosaston hälinän keskellä oikein naputellut.

​Nyt se sitten tapahtui. Asia, jota olen odottanut jonkinlaisella pelonsekaisella jännityksellä joka kerta, kun Sinkkuelämää-sarjan (Sex and the City, 1998–2004) uusinnat pyörähtävät jälleen käyntiin milloin milläkin kanavalla. Olen seurannut sarjaa vuosien varrella enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Jotkin sarjan jaksot olen nähnyt niin monta kertaa, että osaan ne melkein ulkoa – tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, osaan melkein ulkoa niiden tekstitykset – sarjan alkuperäiset, nerokkaat suomenkieliset tekstitykset, jotka (MTV3:lle) teki alun perin Mari Hallivuori.

Sinkkuelämää-sarjasta voidaan olla montaa mieltä, mutta sen käsikirjoitus, etenkin neljän päähenkilön väliset dialogit, ovat parhaimmillaan täyttä timanttia. Hallivuoren tekstitykset tekevät kunniaa alkuperäiselle dialogille – ruututekstille varattuun pieneen tilaan on saatu mahtumaan sujuvasti ja nokkelasti kunkin keskustelun kärjet siten, että suomalainen katsoja nauraa makeasti samassa kohtaa kuin amerikkalainenkin.

Joku ehkä arvaakin jo, mikä vääryys nyt on päässyt tapahtumaan. Osuin viikonloppuna kanavasurffaillessani Ava-kanavalle, jossa esitetään Sinkkuelämää-uusintoja ties monettako kertaa. Vaikka olen, kuten jo totesin, nähnyt sarjan useimmat jaksot niin monta kertaa, ettei enää olisi niin väliksi niitä katsoa, jumituin jälleen kerran ruudun ääreen, ja pian jokin alkoi häiritä minua. Jokin ei ollut ihan kohdallaan. Ohjelma tuntui vieraalta, erilaiselta, huonolaatuisemmalta kuin aiemmin. Sitten tekstityksessä vilahti kielioppivirhe. Toinenkin. "Ei se mitään", rauhoittelin itseäni mielessäni. "Virheitä sattuu kaikille." Outo vierauden tuntu kuitenkin jatkui jakson loppuun asti, ja syykin selvisi: Tekstittäjän nimeä ei mainittu.

Jouduin katsomaan kaikki Avalla tuona iltana esitetyt kolme jaksoa putkeen varmistuakseni siitä, että tekstittäjän nimen poisjääminen ei ollut vahinko ja että tekstit tosiaan olivat vaihtuneet. Ja niin se nyt sitten vain on. Sinkkuelämää-sarjalle on tehty uudet tekstitykset. Koska halusin olla asiasta täysin varma ennen kuin alan siitä täällä blogissani huutelemaan, etsin vielä pienellä salapoliisityöllä käsiini itse Mari Hallivuoren ja kysyin, onko tämä nyt varmasti totta. Hän vahvisti epäilykseni: ruudussa ovat toisen kääntäjän hengentuotokset. Av-käännösalalla vallitsevan käytännön mukaan TV-yhtiöillä on lupa käyttää tekstityksiä tietty esitysmäärä, jonka jälkeen käyttöoikeudet on uusittava. Ei ole yllättävää, että Sinkkuelämää-sarjan uusintatiheydellä tämä määrä on tullut täyteen. Yllättävää on kuitenkin se, että MTV ei ole edes tiedustellut käännöksen käyttöoikeuksia Hallivuorelta, joka olisi kertomansa mukaan ne mielellään heille myynyt.

Maikkarin motiiveja uusien käännösten tilaamiselle voi vain arvailla. Käännösten laadusta ei tässä tapauksessa voi olla kyse, joten syy on luultavasti raha. Ja jos kokonaan uusien tekstitysten teettäminen kuuden tuotantokauden mittaiselle sarjalle on koettu paremmaksi (tai siis halvemmaksi) vaihtoehdoksi kuin vanhojen tekstitysten käyttöoikeuden jatkaminen, ei ole vaikea arvata, kuinka kohtuullisen korvauksen uusien tekstitysten tekijä on saanut työstään. Niin kohtuullisen, että hän ei ole halunnut edes mainita nimeään jaksojen lopputeksteissä.

En halua moittia uusien tekstitysten tekijää, joka on luultavasti tehnyt työnsä jonkin sortin pakkoraossa ja hirveällä kiireellä, kuten valitettavan monet kansainvälisille tekstitysfirmoille työskentelevät freelancerit nykyään tekevät ansaitakseen edes joten kuten siedettävää elantoa, mutta asia on nyt kuitenkin niin, että uudet tekstitykset ovat huonommat kuin vanhat.

MTV kertoo verkkosivuillaan: "Sinkkuelämää on ironinen ja älykäs komediasarja." Mutta millainen sarjasta tulee suomenkielisten katsojien silmissä, jos tekstityksessä ei ole ironian tai älykkyyden häivää? Millaiseksi lässähtää rapakon takana miljoonaluokan budjetilla hiottu tuotanto, jos sen suomennokseen käytetään vain muutama penninpyörylä?

Jos tekstitys on vain hätäinen tiivistelmä henkilöhahmojen keskustelusta, se ei naurata tai kosketa ketään, ja näin uhkaa käydä nyt myös Sinkkuelämää-sarjalle. Uusi tekstitys on toki ymmärrettävää suomen kieltä ja rullaa paikoin ihan hyvin, mutta muutamassa kohdassa jäin suu auki odottamaan päähenkilöiden laukomaa vitsiä, joka loisti tekstissä poissaolollaan. Minäkin, vaikka englantia varsin hyvin ymmärränkin, tulen automaattisesti lukeneeksi televisioruudulla näkyvän tekstityksen. Seuraan ohjelmaa tekstien mukaan, vaikka ymmärrän myös sen, mitä jää tekstien ulkopuolelle. Hämmästyin huomatessani, etten edes hymähtänyt eräälle klassiselle pikkukurkkuvitsille, joka esitetään sarjassa niin vastustamattomasti, ettei tarvitse olla alapäähuumorin ystävä hörähtääkseen sille ääneen. Nyt se puuttui tekstityksestä kokonaan. Ei naurattanut. Veti vakavaksi. Tuntui siltä, että maailmassa on virhe. (No, näinä päivinä maailmassa toki on vakavampiakin virheitä, mutta sallikaa minun unohtaa ne hetkeksi.)

Mari Hallivuoren Sinkkuelämää-sarjalle kirjoittamat tekstitykset ovat nasevat, tarkat ja hulvattoman hauskat – ne tekevät kunniaa sarjan alkuperäiselle käsikirjoitukselle ja sen takana olevalle huippuammattilaisten tiimille. En ole itse koskaan opetellut av-kääntämisen jaloa taitoa, mutta sen verran tiedän, että siihen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhunkin kääntämiseen: Se ei ole mekaaninen toimenpide, jonka voi sysätä koneen tai kenen tahansa kieli- ja kirjoitustaitoisen harteille. Se on uudelleenkirjoittamista, johon tarvitaan alan ammattilainen. Tilannekomiikka ei välity katsojalle, jos tekstityksissä ei ole tilannekomiikkaa. Hyvän tekstin luomiseen tarvitaan ihminen, jolla on paitsi tehtävään tarvittavat taidot ja luovuus, myös riittävästi aikaa ja resursseja tehtävän suorittamiseen.

Minä en tahdo enää katsella Sinkkuelämää-sarjan uusintoja. Ehkä minun ei muutenkaan pitäisi, koska maailmassa on paljon muitakin katsomisen arvoisia sarjoja, ja tällaisena versiona minä en niitä ainakaan halua katsoa. On kuin joku olisi kirjoittanut lempikirjani uudelleen, hiukan kökösti ja kömpelösti, vähän sinne päin. On vaikea kuvailla ja perustella hyvien suomennosten ja tekstien tarvetta ihmisille, jotka eivät asiaa ymmärrä, mutta yritän silti: TV-tekstitykset ovat nykyihmiselle tarinankerronnan muotoja siinä missä kirjat ja sanomalehdetkin. Niitä lukevat kaikki taustasta ja koulutustasosta riippumatta. Vaikkei jokainen katsoja huomaisikaan, että tuossa oli kielioppivirhe ja tuossa käännösvirhe ja tuosta puuttui vitsin punchline kokonaan, huonolaatuisista tekstityksistä jää silti takaraivoon sellainen olo, että tässä oli nyt jotain kummallista, tämä tuntui jotenkin merkityksettömältä, tämä ei ollutkaan kovin hyvä ohjelma. Eikä huonosti kirjoitettua ohjelmaa kukaan kovin pitkään jaksa katsoa.

PS. Voit lähettää palautetta ruututekstien laadusta Maikkarille osoitteessa www.mtv.fi/viihde/palaute. Minä lähetin jo.

PPS. Voit lukea lisää av-kääntämisestä ja av-kääntäjien tilanteesta osoitteesta www.av-kaantajat.fi.

Käännös- ja kielipalvelu Lokakuu muutti kesällä maalle. Tällä viikolla olen käytellyt uudessa työhuoneessani tekstinkäsittely- ja käännösmuistiohjelmien sijaan maalitelaa, akkuporakonetta ja vasaraa. Seinät on maalattu (oranssiksi, kuinkas muutenkaan), uusi sähkötyöpöytä on koottu, ja työpiste alkaa olla verhoja vaille valmis. (Huomaa kuvassa työpöydälle ovelasti tuotesijoitellut uunituoreet suomennokseni: Paula Hawkinsin menestystrilleri Nainen junassa sekä kuumaa kesäviihdettä Meredith Wildilta.)